maanantai 9. syyskuuta 2013

Helppohan sun on!

Hyvin usein törmään lauseeseen "Helppohan sun on!"
Nimenomaan törmään, sillä se on aikoinaan raivostuttanut, sitten ärsyttänyt, tehnyt välinpitämättömäksi ja nyt, kun lähestyn 70 vuotispäiviäni (kolme vuotta menee siivillä!) minua imartelevat nuo sanat. Kuinka saatoin ärsyyntyä niistä nuorempana?
- Helppohan sun on, kun olet saanut käydä kouluja.
Niin, kävin iltakoulussa ylioppilaaksi, vaikka mummolleni uskoteltiin, "ettei se mitään käy". Kävin ja kirjoitin ihan kelpoiset paperit, vaikka joihinkin kirjoituksiin menin silmä mustana ja leikkausarpi revittynä. Olisi pitänyt jäädä hellan ja nyrkin väliin. Nyrkistä tuli, kun en jäänyt. Onneksi siinä talossa oli valveutunut talkkari, joka pelasti.
- Helppohan sun on kun osaat kieliä!
Ruotsia opin luonnonmenetelmällä eli menin 14-vuotiaana Ruotsiin töihin. Isä oli kuollut edelliskesänä. Helppoahan se oli seistä 8 tuntia tiskaamassa suopapalalla käsin sadan ihmisen rasvaiset tiskit kolme kertaa päivässä. Vieläkin hävettää, kun kaksi kertaa moitittiin rasvaisista astioista. Mutta kieltä opin. Kun osaa paria kieltä oppii helposti kolmannen ja siitä taas neljännen. Kohta huomaa, että kieli on ihana tapa selviytyä jokapäiväisestä toiminnasta ja suuri ilon aihe.
Nykyään Helsingin metrossa ilahdun kuunnellessani tswanan kielisiä keskusteluja ja ymmärtäessäni mistä ihmiset puhuvat. Vaikka olenkin salakuuntelija. Kerran olen uskaltautunut keskusteluun. Reaktio oli ikimuistettava!
- Helppohan sun on, kun olet iso ja vahva!
Voi taivas! EI NOIN SANOTA NAISELLE! Olin jyrsimässä uutta mansikkamaata enkä huomannut, että naapuri istui kumollaan olevan tynnyrin päällä. Kun vedin urakan välillä henkeä tokaisi pieni mies sellaisen kohteliaisuuden (kylläkin ruotsiksi, koska mökkini on Porvoossa)!
- Helppohan sun on, kun olet vielä nuori!
Minulle on kertynyt useita iäkkäitä ystäviä. Heillä on usein tapana sanoa, että on helppoa, kun olen niin nuori. En halua rikkoa tuota illuusiota!
- Helppohan sun on, kun olet terve!
Tässä menee raja. En halua esitellä kipukohtaani. Se on kauan sitten väännetty joksikin muuksi. Pysyköön jonakin muuna! Läheltäseuranneet tietävät paremmin.
- Helppohan sun on, kun olet saanut lähes koko elämäsi tehdä mitä tahdot, kun vanhempasi ovat kuolleet varhain. Näin minulle kehtasi sanoa ikäiseni nainen, jonka vanhemmat vielä elävät! HEI HALOO!!!!! Isäni kuoli 50-luvulla ja äiti 60-luvulla. OLISIN TARVINNUT KUMPAAKIN!
- Helppohan sun on, kun olet tuollainen, että pärjäät missä tahansa!
YES! YES! YES!
Se on todella helppoa, kun kohtaa ihmiset tasa-arvoisina, minne sitten meneekin.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Lumottuja prinssejä ja rapatessa roiskuu!

Se miten toiset ihmiset suhtautuvat minuun erilaisissa tilanteissa kertoo heistä, ei välttämättä paljoakaan minusta. Mutta se kertoo miten he minut kokevat, mitä he minusta ajattelevat.
- Ja sillä kun ei ole pennin väliä! sanoo joku.
Minä yritän miettiä miksi tuo ihminen kohtelee minua niinkuin kohtelee.
Olin USAssa. Nuori tyttö kysyi ruuhkassa onko minulla e-postiosoite. Nuori mies rinnallaan tokaisi:
- Ei se tiedä mitään tietokoneista!
Annoin nimikorttini, jossa oli kaikki yhteystietoni e-postiosoitteet, kotisivut ja facebookit.
--------------

- Mikä on henkinen filosofiasi? kysyi nuori nainen.
Pohdin hetken, mitä vastaisin.
- Eikö noin vanhalla naisella ole selvillä millainen henkinen filosofia hänellä on. TYHMÄÄ! hän tiuski.
- Mietin vain, miten sanat voivat merkitä erilaisia asioita sinulle kuin minulle ja kuinka helposti tulee väärinymmärretyksi, vastasin.
Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti.
-----------------

Kävin Vuosaaren apteekissa taannoin, ostamassa salvaa ihottumaan.
Nuori farmaseutti tokaisi:
- Peset sitte kätes, kun olet tätä levittänyt!
Ajattelin, että tuolla farmaseutilla on huonoja kokemuksia vanhoista naisista.
----------------

Olen opiskellut taiteita.
Australialainen oli maalaamassa suurta seinämaalausta ja pyysi minua katsomaan, josko perspektiivi oli kohdillaan. Astuin huoneeseen ja muutaman askeleen taakse, katselin hetken.
- Et sinä tiedä edes mitä perspektiivi on! Painu pois! hän komensi.

Sammakoita sinne, sammakoita tänne.
Ympärilläni tavaton määrä lumottuja prinssejä!
 

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

12 vuotta palvelleet sandaalit

Olin Etelä-Afrikassa vuonna 2001 puoli vuotta Ga-Rankuwan slummissa töissä. Lauantaisin matkustin Tswana-towniin (Tutummin Pretoria) ostamaan ruokaa. Löntystelin pitkin asfalttikatuja ja katselin kauppojen ikkunoita. Erään kenkäkaupan ikkunassa näin, minulle ja kukkarolleni sopivat nahkasandaalit. Menin sisään sovittamaan kenkiä. Musta nainen ei ollut halukas palvelemaan minua. Hän heitti kengät lattialle eteeni ja kääntyi kannoillaan poispäin minusta, ainoasta asiakkaasta kaupassa. Myyjät juttelivat tswanaksi keskenään ja katselivat kenkien sovittamistani nenänvarttansa pitkin. Ihastuin sandaaleihin oitis, mutta en halunnut ottaa niitä kannettavakseni, kun tarkoitukseni oli kierrellä kaupungilla vähän pitempään.
- Tulen ostamaan nämä kotimatkallani parin tunnin päästä, sanoin myyjille.
Minulle kengät heittänyt nainen raivostui. Hän manasi ja heitti solvauksia perääni. Hymyilin takaisin.
- Tulen ennen kahta, sanoin.
Nainen huusi vielä kadulla perääni "valkonaamaa" (lehuua) ja muuta. Olin levollisella mielellä, enkä ottanut huutoja vakavasti.
Menin ostoksille ja paluumatkalla kenkäkauppaan. Myyjät tuijottivat minua kuin aavetta. Minua palvellut nainen haki kengät, pyysi kokeilemaan uudestaan, että oli oikeaa kokoa.
- IKINÄ, EI KOSKAAN minulle ole näin tapahtunut, sanoi myyjä. Koskaan ei kukaan ole tullut ostamaan kenkiä vaikka sanoo, että tulee. Minä käyttäydyin huonosti!
Nainen suolsi ihmetystään. Minä hymyilin. Hän huusi hallelujaa ja ojenteli käsiään kattoa kohti. Hän heilutti valtaisaa lantiotaan, kuin tanssien riemusta.
- Minä olen Suomesta, pohjoisesta, mutta nyt asun Ga-Rankuwassa, kerroin. Naiset nauroivat ja hihkuivat.
Seuraavana lauantaina menin samaan kauppaan uudelleen.
- Onko teillä vielä toista paria samanlaisia sandaaleja, kuin ostin viime lauantaina? Ne ovat tosi mukavat kävellä. Naiset nauroivat kyyneleet silmissä. Etsivät toisen parin varastosta ja muistelivat ensi tapaamistamme. Nyt he hihkuivat, miten ihmeellinen asiakas olin. Olivat iloiset maksavasta asiakkaasta.
Nyt olen kulkenut 12 kesää ensimmäisellä kenkäparilla ja ne näyttävät kestävän hyvin vielä kauan. Toista paria olen käyttänyt parempina kenkinä.
Yksi varma: Minulla on sandaaleja loppu iäkseni. Ja hassunkurinen muisto!

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Miten tyttäreni sai nimen PETRA

Siitä on yli 60 vuotta, kun vanhin sisareni oli menossa luokkakaverinsa luo kylään. Se sisko, joka joutuessaan nukuttamaan minua päiväunille, läimäytti minua takalistolle niin, että nukahdin itkuuni. Hän, teininä, ei ollut iloinen siitä, että äiti määräsi minut mukaan.
Minä olin tohkeissani. Minut laitettiin hienoksi. Sain pukea pyhämekon päälleni. Se oli tummansininen. Sain lainaksi isosiskon vaareaturkoosit, kolminkertaiset helmet. Muistan miten onnellinen olin, että pääsin mukaan. Oli harvinaista herkkua päästä bussiajelulle. Luulen, että olimme menossa jonnekin Pukinmäkeen päin. Riemuitsin ennakkoon maisemien vaihtumisesta.
Siskon luokkakaveri, Petra asui omakotitalossa. Hän kaatoi minulle keltaista limpsaa korkeaan lasiin, asetteli muutaman keksin asetille ja lupasi lisää, jos tahdon.
- Ei se tahdo! sanoi sisko ja mulkaisi minuun.
Kun olin nautiskellut antimista aloin katsella ympärilleni. Tiskipöydällä oli jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Ne olivat kuin rautaiset sakset, vaikkei olleetkaan sakset. Jonkinlainen työkalu kumminkin. Otin niistä kiinni ja laskin pois samantien. Polttavat raudat. Juoksin ulos, upotin käteni hankeen. Se viilensi hirvittävää poltetta. Katselin omenapuiden paljaita runkoja. Harmaa talvipäivä sai ne näyttämään sadunhohtoisilta. Minua alkoi paleltaa. Puristin käteeni lunta ja menin sisälle. Sisko ja sen kaveri eivät edes huomanneet minun olleen poissa. Olivat olleet Petran omassa huoneessa juttelemassa salaisuuksia. Kun he tulivat takaisin olin tarkastelemassa polttavia rautoja.
- Mitä noi on? kysyin.
- Ne on piippausraudat. Tulivat liian kuumiksi. Panin jähtymään, sanoi siskon kaveri. Älä vaan koske niihin! Ne polttaa. Niillä käherretään hiuksiin kiharoita.

Matkalla bussille oli lato syttynyt palamaan. Katselimme valtaisaa soihtua keskellä peltoa. Minua pelotti, vaikka olimme kaukana tiellä.
Kotiin tullessamme, riisuessani takkia, paljastui, etteivät helmet enää olleet kaulassani.
Sisko oli vihainen. Minne olin voinut kadottaa ne? Minne? Minne?

Illalla sängyssä mietin päivän tapahtumia: Plussaa: Petran kaunis koti ja omenapuut, limpsa ja keksit, näin elämäni ensimmäiset (ja viimeiset) piippausraudat, minun hieno mekkoni ja lainahelmet, se etteivät toiset huomanneet minun polttaneen käteni, bussimatka, Petran ystävällisyys.
Miinusta: Helmien mystinen katoaminen, käden polttaminen.
Jäin siis plussalle.
Päätin että, jos joskus saan tytön haluan hänen nimekseen PETRA, koska päivä oli ollut ikimuistoinen.

Hänestä tuli PETRA.

Kun tyttöni oli 2 viikkoinen, kuljeksin katselemassa Stockmannilla kauniita tavaroita. Vastaani tuli erityinen seurue: Suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja itse MAKARIOS. Hän otti tyttöni sylistäni ja kysyi hänen nimeään ja kuullessaan sen riemastui kovin.
- PETRA! hän hihkui ja nosti tytön korkelle, päänsä yläpuolelle ilmaan, kysyi minulta tiedänkö mitä nimi merkitsee.
Tiedänhän minä!
Minulle se merkitsee erittäin paljon.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Junamatka Varsovasta Vilnaan ei unohdu!

Halusin nähdä Varsovan kesällä 16 vuotta sitten. Tyttäreni oli ollut siellä oppilasvaihdossa ja kertonut kaupungin kauneudesta. Matkustin sinne maata pyöten: Laivalla Helsingistä Tallinnaan, junalla Pärnuun, bussilla Riigaan, josta bussilla Varsovaan.
Kaupunki puistoineen ja vanhoine kaupunkeineen on kaunis!
Kun kotiinlähdön aika tuli menin rautatieasemalle ostamaan junalippua. Kotimaan kassalta nainen ohjasi minut ulkomaan luukulle. Ulkomaan luukulla minulle ei haluttu myydä lippua. Rouva väitti kivenkovaan, etten tarvitse viisumia. Hän lähes suuttui minulle, kun intin tarvitsevani, koska juna kulkisi ValkoVenäjän maaperällä tovin. Nainen ei minulle lippua myynyt, vaan kehoitti menemään kotimaan luukulle. Siellä nainen myi minulle lipun vastentahtoisesti.
Juna oli täynnä matkustajia.
Puolan ja ValkoVenäjän rajalla junaan tulivat tullimiehet ja muut koppalakkimiliisit.
Ärjyn näköinen mies kysyi miksei minulla ole viisumia. Yritin selittää, ettei minulle sellaista myyty, vaikka niin oli vannottu, kun matkaan lähdin. Onneksi junavaunussa oli toinenkin minun laillani matkustava. Hän oli nuori Amerikkalainen mies, jolle oli junalippu myyty samalla tavalla vannottaen, ettei hän tarvitse viisumia, joka normaalisti ostettiin juna-asemalta lipunoston yhteydessä.
Meidät käskettiin ulos junasta. Edellämme kulki konepistoolimies ja takanamme kaksi. Kummallinen kulkueemme loikki junaraiteiden yli ratapihalla hyvässä järjestyksessä kohti betonisia rakennuksia, joissa oli hyvin vähän pieniä ikkunoita. Bunkkerissa menimme useita kerroksia maan alle. Nuorelle miehelle myytiin viisumi, josta hän maksoi 50 USA: dollaria. Minulla ei dollareita ollut, vaan markkoja ja siitä kehkeytyi suuri ongelma. Ehdotin, että saisin palata Varsovaan, mutta siihen ei suostuttu. He kysyivät markan kurssia, mutta eivät uskoneet sanomaani todeksi. Puolentoista tunnin neuvottelun jälkeen he suostuivat ottamaan markkoja vastaan, mutta jouduin pulittamaan 100 markkaa viisumista, jonka hinta passissani oli n.18 mk. Minut saatettiin junalle samaa tietä, kuin olin sieltä poistunut ja samanlaisessa konepistoolisaattueessa.
Junamatkustajat olivat täyttäneet ikkunat ja sain heiltä raikuvat aplodit! Hävetti julmetusti! Olla nyt syypää puolentoistatunnin viivytykseen.
Kumarsin taputtajille ja saattajilleni.
Junamatkustajat kävivät yksi toisensa jälkeen luonani. Kehottivat ihailemaan Bella Russiaa koko rahan edestä!
Ne matkustajat, jotka usein matkustavat tuota reittiä sanoivat, että joka kerta on sama juttu.
- Keräävät vähän särvintä itselleen, sanoi joku.
- Luulivat asemalla, että Suomi kuuluu Venäjään, eikä sen takia myyneet viisumia, sanoi toinen.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Jokainen päivä on kuin matka

Eilinen oli oikein mukava matka.
Pidän kesämökilläni näyttelyitä. On palaneesta talosta, sen jäännöshirsistä tehty satukaupunki, jonka olen tehnyt muistellessani millaisen kaupungin halusin olevan ollessani alle kouluikäinen. On marionettinukkeni, noin 70 kpl, jotka muistuttavat minua ihmisistä ja tilanteista, joita olen kokenut. On hyvän tuulen keramiikkaa, on maalauksia, on satujen kuvitusta ja puisto, pajupusikosta raivattu, jossa avautuu eriluonteisia huoneita.
Eilis iltapäivä oli varattu ryhmälle, joista suurin osa oli Eestistä. Nuoria naisia koko joukko ja yksi heistä vietti syntymäpäiviä. Kerroin taas, tapani mukaan, kaupungistani, sen tärkeistä kohteista ja lapsenmieleni unelmoinneista, siitä miten alle kouluikäisenä unelmoin, että saisin tehdä vaakaa, jonkin korkean talon katolla. Satukaupungissani pieni tyttö tekee sen kaverinsa kanssa.
Kirahvi kirkko muistuttaa minua siitä miten usein lapsen kysymyksille tuhahdetaan ja leimataan tyhmäksi. Olen selityksen velkaa lukijalle: Kun kirkossa puhuttiin serahveista, meni puheen ymmärtämiseni heikoille jäille. LUULIN aikuisten puhuvan kirahveista hienostellen. Kun kotijoukoilta asiaa tiedustelin sain vastaukseksi vain, että olen tyhmä.
Eiliset vieraani asettivat kysymyksiä, jotka veivät minut pitkälle matkalle lapsuuteen.
Marionettinuket kirvoittivat myös uusia kysymyksiä. Pieni eestiläinen tyttö suurine rusetteineen ja gladioluskimppuineen pani vieraani muistelemaan omaa ensimmäistä koulupäiväänsä, jolloin Eestissä on tapana antaa lapselle kukkia. Vieraistani useimmat olivat saaneet astereita.

Sitten tajuntaani iski muisto: Oppilaitoksellame oli ideatalkoot tulevaisuuden koulutuksesta. Minä menin ehdottamaan Viro-yhteistyötä. Rehtorilla oli minuun seinäjyrkkä suhde ja samalla kaikkiin minun ehdotuksiini. - Meidän oppilaitoksemme suuntautuu USA:n suuntaan, hän sanoi ja niin oli ideani ammuttu alas. Parin vuoden kuluttua, toisen opettajan esittämänä aloitettiin kuitenkin Viron projekti. Projektille valittiin koordinaattorit, joille saattoi ilmoittaa halukkuutensa projektityöhön. Minä ilmoittauduin ja minut hyväksyttiin mukaan. Ensimmäisellä kerralla olin iloinen, kun Nackuste-sairaalan ylihoitaja valitsi minut heti kärkeen yhteistyökumppaniksi. Illalla projektilaiset lähtivät juhlimaan. Itse olen huono juhlija, mutta menin mukaan. Ilta päättyi siihen, että sain kantaa koordinaattorin majapaikkamme viidenteen kerrokseen, koska hänen kinttunsa eivät kantaneet ja Eestin halpa viina oli ollut liian vahvaa nautittavaksi siinä määrin.
Seuraavana päivänä olin ajoissa sairaalalla, yksin, ilman koordinaattoria. Henkilökunnan kanssa kävin kierrolla ja esittelin miten me teemme neurologisten potilaiden fysioterapiaa. Henkilökunta oli innokasta ja opimme toisiltamme. Puolelta päivin kovin hiljainen koordinaattori tuli ja liittyi joukkoomme. Kun lähdimme sairaalalta, hän sanoi, kuin sylkäisten pahanmakuisen suupalan:
 - Ajatella, että sinä Sirkka olet tuollainen SUORITUSTASON työntekijä!
En vaivautunut vastaamaan.
Kaksi vuotta projekti kesti. Sain siitä todistuksen itse Kalevi Kivistön allekirjoittamana. Projektikoordinaattorit palkittiin.
Nyt minua naurattaa. Palkitsemistako minä lapsellinen odotin? Eikö siinä ollut tarpeeksi palkintoa, kun sain kuulla, että potilaat olivat minua kaivanneet? Varsinkin se 81 vuotias mies, jonka nurinoista häntä toruin: Noor Mees! Ponnistakaas!
60-vuotispäiväni Tallinnassa on sitten aivan toinen matka. Kerron siitä sitten kun se ei enää tee kipeää.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Junalla Tanzaniassa

Junamatka Kigomasta Dar EsSalamiin oli ikimuistoinen, vaikken sitä ole aikoihin muistellut.
Olin jättänyt Burundin vuoret ja Hutujen ja Tutsien tappelut ja verisen työni sairaalassa. (Jotka minut tuntevat, tietävät, että opiskelin lääkintävoimistelijaksi, koska en pidä verisistä hommista). Siellä ei kysytty pidänkö, vaan oli tehtävä mitä eteen kannettiin ja pyssyn piipun osoittaessa omaan napaan tekee melkein mitä vaan. Ja osaanhan minä anatomian! Ja ompelemaan opin jo kansakoulun alaluokilla.
Kigomassa tapahtui ihania. Tanskalainen uskovainen kysyi halusinko nähdä paratiisin. Luulin hänen tarkoittaneen raamatullisessa mielessä paratiisia. Tistysti halusin. Niinpä hän vei minut kahdeksi päiväksi sukeltamaan Tanganika-järvelle. SE OLI PARATIISI!
Matkalla paratiisiin sydämeni nyrjähti ja ajatukseni sekoittuvat. Isäntäni osoitti saarta ja kertoi:
- Tuolla saarella japanilaiset ylläpitävät apinoiden orpokotia.
Olin juuri paennut sodan jaloista ja sitten näen saaren, jossa huolehditaan orpoapinoista!
Kigomassa sitten astuin junaan. Se olisi kotini parin vuorokauden ajan. Maasto oli kuivaa. Tasaisin välein junaradan varressa oli junanraatoja, muistutuksena, ettei juna oli pomminvarma kulkuväline. Raadot nättivät kuitenkin lojuneen siellä, ruosteesta päätellen, jo kauan aikaa.
Samaan vaunuosastoon sulloutui ainakin kuusi naista ja kymmenen lasta, vuohi ja kanoja. Lapset pelkäsivät aluksi minua " mzunkua", mutta kun opetin heille lauluja oli kaikki pelkonsa poissa. Naiset näkivät hetkensä koittaneen ja he poistuivat jonnekin pitämään hauskaa, sanoivat minulle vain, etten saanut antaa lapsille sianlihaa. Mistäpä minä sianlihaa olisin heille antanut. Kun juna pysähtyi pelasi ruokahuolto. Junan ikkunasta naiset ostivat astiallisen höyryävää kanapataa ja ojensivat oman astiansa myyjälle. Minullekin tarjottiin avokätisesti. Ruokailtuamme naiset lähtivät taas ja jättivät katraansa minun hoiviini. Tuon matkan aikana lapset oppivat kaikki osaamani suomalaiset lastenlaulut ja Peppi Pitkätossun ruotsiksi sekä Jag har min Texas, här hemma i Sverige-laulun. Ja sitten sen laulun, jonka itse opin leikkikentällä yli 60 vuotta sitten, jossa sanottiin olleen kaikkia maailman kieliä. Se kuuluu näin:
Sing, sing sanadeli
kulibana tekiliki konifana butsanhai
platisara sing sang
platisara bang
platisara konifana butsanhai!
Muistot tältä junamatkalta sekoittuvat toiseen pitään matkaan Etelä-Afrikassa, Tswana-townista Kap kaupunkiin. Mutta silloin minä olin junaosastossa, jossa oli vain yksi musta Maria ja me muut olimme valkoisia. Maria sanoi tuntevansa olonsa kovin vaivautuneeksi seurassamme ja keskustelimme pitään rotuerottelusta. Hän oli töissä palvelijana perheessä, joka kohteli häntä hyvin.
Mutta kun kuuntelin hänen kertomuksiaan,hän ei tuntunut tietävän, mitä tasa-arvo sana tarkoittaa!

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ammatinvalinnan-ohjausta 60-luvun alussa

Olin kiltiksi kasvatettu koulutyttö 60-luvun alussa. Koulussamme vieraili tuolloin ammatinvalintaohjaaja. Jokaisen oppilaan tuli käydä hetki keskustelemassa tulevaisuuden suunnitelmistaan hänen kanssaan. Minusta oli outoa ruveta kertomaan tulevaisuuden suunnitelmistaan, kun tiesin, että töihin oli mentävä ja äkkiä leipää tienaamaan.
Yht'äkkiä piti osata kertoa vieraalle ihmiselle mitä aikoi tehdä keskikoulun jälkeen.
 Kotona äidille olin kyllä haaveitani raottanut ja hän oli ne tyrmännyt.
 Isä oli silloin jo kuollut. Olin kuitenkin saanut isältä hyviä neuvoja jo 50-luvulla.
Ammatinvalinnanohjaajaan suhtauduin kuin pakolliseen hammaslääkäriin. Hänen luonaan oli määrä käydä, mutta minulta ei siihen kysytty mielipidettä.
Nainen istui tyhjässä luokkahuoneessa opettajan pöydän takana, edessään lehtiö ja kynä. Hän viittoili minut istumaan ensimmäiseen pulpettiin.
- Mikä sinusta tulee aikuisena? nainen kysyi, ottaen samalla kynän käteensä.
- Taiteilija, sanoin.
- Taiteilija! huudahti ammatinvalinnanohjaaja. Sinähän olet työläisperheestä! Nainen oli närkästynyt.
- Olen! sanoin.
- Ajattele nyt realistisesti! Mikä sinusta tulee isona?
- Olisiko lentoemäntä hyvä. Sehän on kuin baariapulainen?
Nainen katsoi minuun kuin ihmettä.
- Ei siis hyvä? Entä leipuri? Tai kampaaja?
Hän alkoi nauraa, nauraa holtittomasti, pyyhkien poskille tulvivia kyyneleitä.
Hän osoitti kelloa ja ovea. Aikani ammatinvalinnanohjauksessa oli kulunut loppuun.

Ei tullut minusta lentoemäntää, kampaajaa, leipuria.
Tuli terveydenhuollon opettaja (fysioterapia), taidekasvatuksen opettaja ja puheviestinnän opettaja, TCE (englannin- tai ruotsinkielellä opettava aineenopettaja), PD-International work, KM, Korda-pedagogi ja monta muuta.
Siinä alkulista leimoja haluaville.
 

torstai 14. helmikuuta 2013

Unohtumaton matkaseura SanAntoniosta Tusconiin

San Antoniosta juna lähti aamukuudelta kohti Tusconia. Junassa ei ollut paljoa väkeä ja niin valitsin itselleni mukavan paikan junan oikealta puolelta menosuunnassa. Tuskin matkaan oli lähdetty, kun muutama penkki taaksepäin, vasemmalta puolelta vanha mies yritti jotenkin saada huomioni.
- Yes? sanoin kysyvästi.
- Oletteko ensi kertaa tässä junassa.
Myönsin olevani.
- Tulkaa tänne istumaan, Täältä näkee kohta upeita maisemia ja Meksikon rajan.
Olipa ystävällistä! ajattelin. Otin kassini ja vaihdoin vanhan miehen viereen.
Hän halusi tarjota minulle appelsiinin ja alkoi kuoria sitä linkkuveitsellään. Minäkin olin ottanut linkkuveitseni esiin ja meitä nauratti, kun ne olivat samanlaiset!
Kerroin ostaneeni omani Suomesta, hän Amerikan länsirannikolta.
Kun junarata kulki lähellä Meksikon rajaa voi junan ikkunasta nähdä telttakyliä, joissa Amerikkaan haluavat pitävät majaa. Rajalla on korkeat aidat kilometrien matkalla.
- Olen nähnyt tällaisia slummeja Afrikassa, kerroin.
Mies oli kiinnostunut ja halukas keskustelemaan.
- Et arvaa millaisella matkalla olen!
- En todellakaan!
- Minulla on tytär huorana ja narkkarina Los Angelesissa. Hän on asunut kaduilla jo yli 25 vuotta. Hän soitti minulle New Yorkiin ja sanoi:
- Isä, tule hakemaan minut kotiin!
Että sellaisella matkalla!
- Minkä ikäinen hän on? kysyin.
- 52 vuotias.
- Minkä ikäinen sinä olet? kysyin.
-97 v.
- Makeita appelsiineja, sanoimme yhdestä suusta.
Matka meni joutuisasti jutellessa. Tusconissa, tuo melkein sata-vuotias, halusi ehdottomasti kantaa kassini lähellä olevaan hostelliin. Hän kysyi hostellin numeron, sillä hän halusi soittaa minulle miten asiat Losissa onnistuivat. Minä olin halukas kuulemaan.
Seuraavana päivänä hostellin puhelin pärähti tasan klo 14, kuten olimme sopineet.
- Olemme nyt rautatieasemalla ja matkamme alkaa kohta kohti Itä-rannikkoa. Ostimme muutamia vaatteita tytölle.
- Kiitos ja hyvää matkaa teille molemmille, sanoin.
Hän kirjoitti minulle vielä kirjeen Suomeen jossa hän lähetti onnenkolikon.

 

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Juna on kelpo kulkuväline!

Pidän junaa parhaana kulkuneuvona.
Keiju oli ostanut meille, itselleen ja minulle, joululahjaksi matkan Turkuun. Erikoistarjouksena VR:än joulukalenterista matkan hinta oli 1,50 eli edestakaisin 3€/henkilö. Matkan teimme sateentuhruisena päivänä tammikuussa. Kävimme näyttelyssä Aboa Vetus & Ars Novassa ja syömässä Fransmannissa.
Aboa Vetus -museossa on uskomattoman mielenkiintoisesti kaivettu esiin historia. Meitä tuli opastamaan museo-opas, ihan hyvä hyvyyttään. Mies tunsi ja tiesi asiansa! Me mummelinikäiset nautimme museokäynnistä. Modernin taiteen näyttelyssä vain harvat työt kolahtivat. Paluumatkalla Helsinkiin junassa juttelimme, miten mielenkiintoista olisi matkustaa Trans Siperia-junalla halki Venäjän. Innostuin muistelemaan erilaisia junamatkojani.
90-luvun lopussa olin USA:ssa, San Fransiscossa istuttamassa dyyneille juolavehnää, kansainvälisellä työleirillä kuukauden ajan. Toisen kuukauden matkustin inter-railillä pohjois-Amerikan ympäri. Pysähdyin muutamaksi päiväksi Salt Lake Cityyn, Cicagoon, New Orleansiin, San Antonioon, Tusconiin ja Los Angelesiin.
Salt Lake Cityssä halusin mennä mormonien temppeliin katsomaan valtaista Jeesus-patsasta. Ei sinne temppeliin noin vain mennä! Jokaiselle vierailijalle annettiin opas. Minun oppaakseni tuli pikkiriikkinen alle 20 tyttö, joka oli Japanista kotoisin ja juuri kääntynyt mormooniksi. Kerroin, että tahtoisin erityisesti nähdä sen valtavan Jeesus-patsaan.
Tyttö heristi minulle sormea:
-Täytyy mennä ohjelman mukaan!
- Jep! sanoin, sillä en halua sotkea kenenkään ohjelmaa.
Jeesus-patsaan taustalla on suuri, kaareva seinä, jolla on useita valtaisia tauluja, joiden kuvat kertovat Jeesuksen maanpäällisestä elämästä.
- Tässä Jeesus on kalastajien matkassa... tyttö kertoi
- Gennesaretin järvellä. Siinä on Pietari. Pietarin kalansaanis, you know! selostin minä.
- GOOOOOOD! sanoi tyttö venyttäen sanaansa ja taputti minun käsivarttani.
Minä olin kuin kakara pyhäkoulussa.
Kerroin jokaisen maalauksen kuvien sisällön ja jokaisen edessä sain tytön sanomaan:
- GOOOOOOOD! ja taputuksen käsivarteeni.
Sain taulukierroksen jälkeen istua Jeesuspatsaan eteen rahille.
Tyttö kävi painamassa valokatkaisijasta himmentimen päälle ja musiikin pauhaamaan.
Parin minuutin kuluttua hän hätisti minut jatkamaan kierrosta.
Kun tulimme ulos pyhäköstä hän kysyi olisiko minulla herännyt kysymyksiä, joihin hän voisi antaa vastauksen. Hän oli niin kovin herttainen! Sieppasin hänet syliini ja pyöräytin ilmassa ympäri.
- Luulenpa, ettei minulla ole mitään sellaista kysymystä! sanoin.
Sitten minun piti kirjoittaa palaute hänen tekemästään työstä.
Hän oli iloinen parhaasta arviosta, heti ensimmäiseltä ohjattavaltaan.
-------
Coloradossa juna hiljensi vauhtia. Kaiuttimista kuului junailijan ääni:
Katsokaa vasemmalle, järven jäälle! Siellä jolkottaa kaksi sutta!
-------
Ennen New Orleansia juna kulki kapeaa vallia pitkin hitaasti. Molemmissa puolilla junarataa oli mangrovemetsiä vedessä.  Näin lähellä junaa vedessä olevan tukin, jonka päällä viisi suurta kilpikonnaa paistatteli auringossa. Toinen tukki lipui kohti ensimmäistä.
- Onpas siinä kumman kova virta! ihmettelin. Samassa jälkimmäinen "tukki" kaappasi kitaansa auringonpalvojia. Näin uskomattoman luonnon näytelmän! Krokotiili vai liekö alligaattori sai makupalansa.
Samalla "voimakas virtaus"-pohdintani sai ratkaisunsa.

torstai 17. tammikuuta 2013

Hauska messumuisto

Olen messuilla ja markkinoilla viihtyjä.
Helsingissä oli muutama vuosi sitten koulutusmessut. Vanhana useamman alan opettajana halusin mennä katsomaan nykytarjontaa.
Ensimmäinen hassuus tapahtui ovella: Nuori mies antoi minulle täytettävän lomakkeen, jossa kysyttiin mihin ikäryhmään kuulun. Vanhin ikäryhmä päättyi 30-vuoteen. Tein itselleni, yli 6o v. oman sarakkeeni. Täytin lomakkeen huolella. Nuori mies heitti sen kuitenkin roskiin.
En antanut asian häiritä.
Kahdessa suuressa salissa oli pieniä osastoja eri puolilta maailmaa. Miten mielenkiintoista! Vain Ranskan osastolla oli tarjontaa myös keski-ikäisille ja vanhemmille.
Mikä markkinarako! Etten sanoisi kuilu, ajattelin.

Sitten näin pöydän jossa luki Etelä-Afrikka.
Pöydän takana istualtaan kuorsasi suurikokoinen mies. Menin pöydän luo ja aloin selailla sillä lojuvia esitteitä. Rykäisin vienosti, kun halusin esittelijän huomion. Hän avasi laiskasti toisen silmänsä.
- Olen ollut vapaaehtoistyössä Etelä-Afrikassa.
Mies nyökkäsi kevyesti, vielä toinen silmä ummessa.
- Ga-Rankuwassa, sanoin
Mies avasi toisenkin silmänsä.
- Pretorian Ga-Rankuwassa? hän kysyi kuuluvalla äänellä ja pomppasi seisomaan, kuin vieteriukko.
- Siellä! Vammaisten lasten koulussa.
- Kuulkaa, hän kailotti, kuin olisi halunnut kertoa koko salille. Tämä nainen on ollut Pretorian Ga-Rankuwassa töissä. Minua ei sinne saisi kuin panssaroidussa autossa!
Kai te asuitte muualla?
- Asuin siellä puoli vuotta, peltikopissa niinkuin muutkin.
Mies haroi hiuksiaan molemmin käsin.
-Tämä nainen ansaitsee urhoollisuusmitalin, hän kailotti.
Ihmiset ympärillä katselivat näkemäänsä näytelmää.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Väsynyt Valkoihoinen Ga-Rankuwassa

Oli kuuma perjantai Ga-Rankuwan slummissa, Etelä-Afrikassa. Olin, tavoilleni uskollisena mennyt töihin vammaisten lasten kouluun puoli kahdeksaksi eli etuajassa. Koulutyö alkaisi kahdeksalta, mutta minä olen aina ajoissa.  Perjantai oli myös se päivä, kun kaikki muut opettajat ja rehtori olisivat äkkiä sairastuneet. Niinpä olin yksin 66 eri tavoilla vammaisen lapsen kanssa iltapäivään kello 13:sta, kun lasten vanhemmat hakisivat heidät koulusta.
Luovana ihmisenä keksi etukäteen mitä voisimme tehdä. Osa potkisi palloa ja ne jotka eivät pystyisi olisivat huutosakkina tai silppuaisimme sanomalehtipaperia paperimassaan tai laulaisimme ja leikkisimme talon varjossa.
Sanomattakin on selvää, että perjantaisin olin kuoleman väsynyt työpäivän päätteeksi. Olin myös harmistunut, sillä minun tehtävänihän oli ohjata opettajien toimintaa mutta tunnollisena suomalaisena en pystynyt jättämään 66 vammaista lasta yksin remuamaan.
Perjantaisin menin koulun jälkeen pakettiautobussilla Pretoriaan (Tswana towniin) ostamaan kuivamuonaa ja tuulettumaan eli kävelemään puistoon. Siellä oli usein erilaisia katutaiteilijoita joiden esityksistä nautin, missä sitten kuljenkin.
Parin tunnin retkeiltyäni kaupungilla lähdin taas bussille, jossa tapahtui jokaviikkoinen rituaali. Pakettiautobussin vieressä on rahastaja - sisäänheittäjä. Hän kailotti kovalla äänellä:
- Ga-Rankuuuuuuuwwwwwaaa, Ga-Rankuuuwwwwaaa, kuakuakuakuaaaa.
- Dumelag, tervehdin minä huutajaa tswanaksi.
- Rouva, sanoi huutaja kohteliaasti, tämä bussi menee Ga-Rankuwaan. Siellä ei asu yhtään valkoista!
- Herra, minä asun, sanoin kohteliaasti.
Hän ohjasi minut istumaan pelätyimmälle paikalle, sinne mistä ei varmuudella selviytyisi ulos, jos bussi syttyisi palamaan, niinkuin monta kertaa viikossa tapahtui.
Kun bussi oli päässyt kaupungin vilinästä maantielle rämähti äkkiä jonkun matkustajan puhelin soimaan Säkkijärven polkkaa. Minä tyrskähdin itkuun. Silloin tajusin miten väsynyt olin.
Pyyhin nopeasti naamani ja kun puhelu loppui sanoin:
- Herra, teillä on Nokian matkapuhelin, minä tulen Nokia-maasta, Suomesta, hyvin pohjoisesta.
Koko matkustajakunta käänsi katseensa minuun. Kännykän omistaja avasi puhelimensa.
- Made in Finland! HAHHAHHAHHAAA! Hän nauroi komeasti, iso mies.
Hän halusi kätellä minua. Niin halusi koko bussin väki.
HAHHAHHAHHAAHHHHAAAAA! Kaikui korvissani.
Sain laulaa Säkkijärvenpolkkaa ja yleisö taputti.
Se oli elämäni ehkä riemullisin bussimatka!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Vanha nainen hupsutteli

Naapurinni Garebe, Etelä-afrikassa, halusi tutustuttaa minut siskonsa perheeseen. Siskokset menivät keittiöön valmistamaan tarjottavia ja minä jäin muutaman nuoren miehen kanssa olohuoneeseen. Pojat olivat uteliaita tietämään koulutuksestani, Suomesta, töistäni... He olivat hämmentyneitä siitä, että tein vapaaehtoistyötä, siis työtä ilman palkkaa. Yksi pojista rohkaistui kysymään:
-Oletko sinä nunna tai jotain?
Poikien kasvot saivat kysymyksen myötä pyhästelevän ilmeen.
Nunnuudella on kai sellainen vaikutus.
Minuun iski pikku veitikka ja vastasin kysymyksen jälkimmäiseen osaan, sillä olenhan minä JOTAKIN.
- MMMM mmm, sanoin ja nyökytin.
Pyhyysilme vain voimistui poikien kasvoilla.
Hetken kuluttua toistin pojan kysymyksen.
- Minä vastasin siihen jälkimmäiseen osaan, sanoin. Olen minä JOTAKIN, mutta en nunna!
Pojat nauroivat makeasti.

Syrjintää

Jokin aika sitten istuin metrossa, siellä junavaunun viimeisessä osastossa. Ympärilläni oli ruotsinkielistä nuorisoa. Kaikki olivat nuoria miehiä. Minusta on aina mukava kuunnella nuorten jutustelua ja kuuntelin taas hymy huulilla. Rastilassa junaan tuli keski-ikäinen mies, jolla oli lappu kädessään. Hän kysyi vasemmalla puolellani olevilta tiesivätkö he tien jonnekin Laivurinkadulle. Pojat pudistivat päätään: "NO English!". Samoin kävi oikealla puolellani olevien poikien kanssa. Minut mies ohitti sujuvasti. Niin kävi myös seuraavien kyselyjen kohdalla.
Minä olisin kyllä kysynyt vanhan näköiseltä ensin, sillä vanha todennäköisesti olisi tuntenut kaupunkinsa.

Kerran Etelä-Afrikassa työtoverini koululta oli kutsunut minut kotiinsa. Rouva ei ollut kertonut muille perheenjäsenille minun olevan valkoisen. Tulin vessasta halliin, kun kohtasin työtoverini aikuisen pojan. Hän huusi:
 "Mitä sinä teet minun kodissani?"
 " Olen äitisi kutsusta vieraana täällä", sanoin.
Poika meni keittiöön äitinsä luo ja alkoi läksyttää tätä:
" Se on saastuttanut minun kotini! Tämä koti ei ole enää entisellään, kun tänne on päästetty tuollainen saasta! Minulla ei enää ole kotia!"
Hän nyyhkytti teatraalisesti.
" Voisitko ajatella tutustua minuun hetken?" kysyin enkä jäänyt odottamaan vastausta. Väkisin kerroin hänelle miten -60-luvulla olin heiluttamassa nyrkkiäni Vanhalla Ylioppilastalolla Etelä-Afrikan rotusortoa vastaan ja asettamassa boikotteja Etelä-Afrikkalaisille tuotteille, koska maassa oli rotusorron aika. Poika kuunteli.
Hän kertoi miten hän oli juuri edellisviikolla saanut lentäjäopintonsa siihen vaiheeseen, että hänen piti hakea passia, jotta voisi suorittaa opintonsa loppuun. Passitoimistossa hän oli täyttänyt lomakkeen ammatin harjoittajan passia varten. Valkoinen nainen luukun takana oli repinyt hänen paperinsa ja käskenyt täyttää turistipassihakemuksen.
- Valmistun lentäjäksi ja tarvitsen ammattiani varten passin.
- En ole tavannut vielä yhtään mustaa lentäjää, oli valkoinen virkailijanainen töksäyttänyt. Täytä uusi lomake!
Ja nuorimies täytti.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Mummelin painajainen toteutui!

Vuosikymmeniä sitten nuoriso naureskeli sitä miten jotkut mummot käyvät pankissa tarkastamassa, että heidän säästönsä ovat siellä tallessa. Se oli yleinen naureskelun aihe. Nykyään meitä mummeleita kutsutaan "hiekan kuljettajiksi pankkisalien hienoille lattioille". Silti kaikki rahaliikenne toimii pankkien kautta. Harvassa paikassa voi laskun mennä maksamaan käteisellä.

Olen eläkkeellä, 66 v. entinen terveydenhuollon opettaja. Vuosia meni velaksi kouluttautumiseen, eikä niiltä vuosilta kertynyt eläkettä. Koitan sanoa, ettei eläkkeeni ole suuruudella pilattu!

Olen nyt viiden vuoden ajan käynyt vapaaehtoistyössä Nepalilaisessa orpokodissa. Vapaaehtoinen maksaa itse matkansa ja paikalla oleskelunsa. Orpokodin menoista (koulumaksut, ruoka, vuokrat, terveydenhuolto, ELÄMINEN) maksetaan 60% vapaaehtoisten maksuista ja 40 % lahjoitusvaroin.

Muutaman kerran olen maksanut osallistumiseni käteisellä ja muutaman kerran pankin kautta. Viime lokakuussa maksoin pankkini kautta (Tapiola), koska on keveämpi matkustaa, kun ei tarvitse kantaa huolta mukana olevista rahoista. Kaikki tuntui sujuvan hyvin. Oltuani kuukauden tyttöjen kodissa (orjuuteen myytyjen ja siitä pelastettujen tyttöjen) tuli kodin johtaja luokseni kertomaan, ettei ole saanut maksuani. Olin hämmästynyt ja kysyin oliko hän saanut kuittiani, jonka skannasin hänelle, heti maksamiseni jälkeen. Oli se hänellä ihan printattuna. Otin yhteyden pankkiini. Asiakaspalvelusta vastattiin, että minun tuli tarkistaa olivatko kaikki tiedot oikein maksussani. Olivat oikein! Lastenkodin johtaja kävi useaan otteeseen pankissa kysymässä rahan perään. Ei ollut tullut. Sanoivat kysyvänsä myös välittäjäpankista. Ei missään. Kijoitin asiakasneuvontaan uudelleen (kopioin koko kirjeenvaihdon, sillä minulle yli 800 € on iso summa). Sieltä ilmoittivat, että jos he alkavat tutkia asiaa se maksaa minulle 100 € tunti. Pyysin, että asia tutkittaisiin.
Koska pankista ei ole kuulunut mitään, menin pankkikonttoriin kysymään asiasta. Luukulla olevan tytön mielestä hänellekin tuo summa on suuri hukattavaksi. Hän vei minut kuitenkin konttorinhoitajan pakeille. Hän otti asiani vakavasti ja lupasi kysyä tapahtumien perään. Sainkin sitten vastauksen häneltä sähköpostiini, että pankki on kysellyt Nepalista, muttei ole saanut vastausta, mutta kyselisi jälleen.

Aikaisemmin sain oudon sähköpostiviestin Hollannista, VÄLITTÄJÄPANKISTA. Otsikko oli: Kielletty ulkomaanmaksu. Minua kehoitettiin ottamaan yhteys pankkiini. Tähän viestiin ei pankkini ole ottanut minkäänlaista kantaa. Kontorinhoitaja kertoi minulle, että Tapiola ei käytä minkäänlaisia välittäjäpankkeja vaan toimii suoraan ulkomaanpankin kanssa. En ole kuitenkaan maksanut mitään muuta ulkomaanmaksua kuin tämän, joka nyt on kateissa. Minun käskettiin vain odottaa, kun kysyin mitä voin asialle tehdä.
Otan kai seuraavaksi yhteyttä. Kuluttajavirastoon. Vai voiko joku kertoa oikeamman polun?

MUMMON PAINAJAINENKO ON TOTEUTUMASSA? Ovatko rahani kadonneet jälkiä jättämättä?

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Syntymäpäiviä.

Onnea Iris (85-vuotta)!
Omat vanhempani kuolivat nuorina. 
Rakkaan Naapurin täti täyttää tänään 85 vuotta. Olen kohta 10 vuotta saanut seurata tämän suvun synttärijuhlintaa, mikä minulle on ollut suuri ihmetyksen aihe. Kun Iriksen isosisko Saga täytti 85 oli poikansa järjestänyt uskomattomat pidot. Päivänsankari kulki ympäriinsä nostellen kinttujaan, kuin can-can-tanssija, iloisena näytellen jalannousutaitojaan. Minusta se oli hauskaa, vaikka toiset vähän häntä pyrkivät hillitsemään. Kukaan ei voi väittää, etteikö Sagalla ollut upeat sääret, joita näytellä!

Iriksen 80-vuotispäivillä tapahtui hassu episodi:
Nuori naispappi tuli seurakunnasta visiitille. Sillä silmäniskulla, kun pappi astui pirttiin, talo hiljeni.
- Ajatella Iris, että täytät 80! Ei millään uskoisi..
- Minä olen 85! huusi Saga pöydän äärestä, vilkuttaen itselleen papin huomion.
- Ajatella! pyhästeli pappi.
- Ja tämä tässä on 90 vuotta! jatkoi Saga, osoittaen vieruskaveriaan.
- Enkä ole! suuttui Sagan vieressä oleva. Minä olen 87v!
Hän nousi, tuoli kolisten lähteäkseen, moisen häväistyksen koettuaan.
Pyysin häntä kirjoittamaan nimensä vieraskirjaan ja jäämään juhlaan. Nainen rauhottui ja jäi.

Ihan jännittää nämä juhlat. Varmuudella tiedän, että tarjolla on herkullisia täytekakkuja, suolaisia piirakoita ja tarjoilu on runsas. Puheenaiheena ovat suvun vaiheet: jutellaan siitä miten suvun naiset olivat Hamarin satamassa lastaamassa sahatavaraa laivoihin, kuinka erilainen järjestötoiminta kukoisti. Tiedän myös, että joukossa on useita, joiden kuulo alkaa heiketä ja näin keskustelu on paljon yksinpuhelua. Minä, Helsingin tyttö (66v.) olen pelkkä kummajainen. Kuuntelen sujuvasti, mutta kukaan ei edes tunnu odottavan, että sanoisin mitään. Tietävät kyllä, että puhun ruotsia, koska olen opiskellut Ruotsissa, mutta olen pelkkä kylkiäinen Naapurin siivellä.

Sagaa ei enää ole, mutta näen hänet joukossa, muistojen silmälasien läpi ja minua hymyilyttää.
Tahtoisin niin, että hän huitoisi ilmaa kauniilla säärillään!