Olin Etelä-Afrikassa, Ga-Rankuwassa, erityskoulussa opettamassa lapsia ja opettajia. Olen erikoistunut neurologiseen fysioterapiaan ja joukossa oli muutama CP-vammainen, joiden kanssa erityisesti sain liikunnallisia tuloksia. Koulussa oli 66 kehitysvammaista lasta. Usein opettajat pitivät pidennettyä viikonloppulomaa ja löysin itseni ainoana aikuisena 66:n erilailla vammaisen lapsen kanssa. Ne perjantait ja maanantait tuntuivat iäisyyden mittaisilta, kun yritin opettaa koko porukkaa yhtä aikaa. Olimme koulun pihamaalla ja ne jotka pystyivät saivat pelata pallopelejä ja toiset olivat yleisönä kannustamassa tovereitaan. Usein se oli riemullista toimintaa. Lapset pitivät tunneistani, kun en ikinä lyönyt heitä. MITÄ lyökö joku opettaja teitä?
- Kyllä ne lyövät!
Lapset nauroivat hämmennystäni.
- Eikö sinun Finlandiassasi opettajat hakkaa lapsia ?
- Joutuvat vankilaan, jos hakkaavat! sanoin ja lapsia lohdutti ajatus miten sisar A. olisi lusimassa. Siitä tuli hauskat naurut ja mielikuvitusjutut. Olihan se minulta epäkollegiaalista, mutta...
Olin saanut tyttäreltäni hänen urheilupalkintolusikoita ison pinon ja kerran keksin miten ne saisin jaettua. Palkintoja oli onneksi enemmän kuin lapsia koulussa. Annoin lapsille tehtävän:
- Jokainen miettii missä liikunnallisessa asiassa on hyvä. Miettimiskoneistot surrasivat. Joku lapsista tiesi heti missä oli erityisen hyvä toiset tarvitsivat pidemmän tuumaustauon. Aloitimme tehtävän purkamisen niistä, jotka tiesivät pravurinsa. Joku pojista juoksi kenttää ympäri ja näytti nopeutensa. Toiset näyttivät kestävyytensä. Joku näytti kuinka potkaisee pallon maaliin, toinen heitti palloa pitkälle.
Jokaisen suoritus palkittiin ja palkintoseremonia oli juhlallinen. Opin siinä touhussa väkisin Etelä-Afrikan kansallislaulun Tswanaksi. Seisaaltaan, joka kykeni seisomaan, käsi sydämellä lauloimme täysin rinnoin.
Korkean, koulua kiertävän verkkoaidan taakse kokoontui iso joukko yleisöä, joka alkuaikoina huuteli hävyttömyyksiä, mutta myöhemmin olisivat halunneet antaa lapsensa minun hoitooni.
Autistinen tyttö, jolta olin saanut tswanankielisen nimeni, halusi jättäytyä viimeiseksi palkintokilvassa. Jos ymmärsin oikein hänellä oli meille kaikille suuri yllätys odottamassa. Minua jännitti. Hänellä oli jotain aivan erityistä, missä koki olevansa hyvä. Kun hänen vuoronsa tuli, hän pyysi kaikkia asettumaan ympyrään. Sen joukon järjestäytyminen vei aikaa ja hälinä oli melkoinen. Odotus oli jännittävä. Tyttö asettautui eteeni ja alkoi pomppia korkeutta, tasajalkaa. Valtaisalla pompulla hän hyppäsi piirissä seuraavan kohdalle ja seuraavan kohdalle. Olimme äimistyneitä ja kohta riemastuneita. Tyttö pomppi ja pomppi korkealle koulutoverilta toiselle. Hakkasimme käsiämme, rytmittäen pomppijakuningatarta. Olin yhtä aikaa onnellinen ja äimänä.
Tyttö ansaitsi palkintonsa . Miten minusta tuntui, kuin Etelä-Afrikan kansallislaulu olisi kajahtanut erityisen voimallisesti ja hartaana tytön palkintoseremoniassa.
Ja tästä opettajatoverini jäivät paitsi!
- Kyllä ne lyövät!
Lapset nauroivat hämmennystäni.
- Eikö sinun Finlandiassasi opettajat hakkaa lapsia ?
- Joutuvat vankilaan, jos hakkaavat! sanoin ja lapsia lohdutti ajatus miten sisar A. olisi lusimassa. Siitä tuli hauskat naurut ja mielikuvitusjutut. Olihan se minulta epäkollegiaalista, mutta...
Olin saanut tyttäreltäni hänen urheilupalkintolusikoita ison pinon ja kerran keksin miten ne saisin jaettua. Palkintoja oli onneksi enemmän kuin lapsia koulussa. Annoin lapsille tehtävän:
- Jokainen miettii missä liikunnallisessa asiassa on hyvä. Miettimiskoneistot surrasivat. Joku lapsista tiesi heti missä oli erityisen hyvä toiset tarvitsivat pidemmän tuumaustauon. Aloitimme tehtävän purkamisen niistä, jotka tiesivät pravurinsa. Joku pojista juoksi kenttää ympäri ja näytti nopeutensa. Toiset näyttivät kestävyytensä. Joku näytti kuinka potkaisee pallon maaliin, toinen heitti palloa pitkälle.
Jokaisen suoritus palkittiin ja palkintoseremonia oli juhlallinen. Opin siinä touhussa väkisin Etelä-Afrikan kansallislaulun Tswanaksi. Seisaaltaan, joka kykeni seisomaan, käsi sydämellä lauloimme täysin rinnoin.
Korkean, koulua kiertävän verkkoaidan taakse kokoontui iso joukko yleisöä, joka alkuaikoina huuteli hävyttömyyksiä, mutta myöhemmin olisivat halunneet antaa lapsensa minun hoitooni.
Autistinen tyttö, jolta olin saanut tswanankielisen nimeni, halusi jättäytyä viimeiseksi palkintokilvassa. Jos ymmärsin oikein hänellä oli meille kaikille suuri yllätys odottamassa. Minua jännitti. Hänellä oli jotain aivan erityistä, missä koki olevansa hyvä. Kun hänen vuoronsa tuli, hän pyysi kaikkia asettumaan ympyrään. Sen joukon järjestäytyminen vei aikaa ja hälinä oli melkoinen. Odotus oli jännittävä. Tyttö asettautui eteeni ja alkoi pomppia korkeutta, tasajalkaa. Valtaisalla pompulla hän hyppäsi piirissä seuraavan kohdalle ja seuraavan kohdalle. Olimme äimistyneitä ja kohta riemastuneita. Tyttö pomppi ja pomppi korkealle koulutoverilta toiselle. Hakkasimme käsiämme, rytmittäen pomppijakuningatarta. Olin yhtä aikaa onnellinen ja äimänä.
Tyttö ansaitsi palkintonsa . Miten minusta tuntui, kuin Etelä-Afrikan kansallislaulu olisi kajahtanut erityisen voimallisesti ja hartaana tytön palkintoseremoniassa.
Ja tästä opettajatoverini jäivät paitsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti