Hauska messumuisto

Olen messuilla ja markkinoilla viihtyjä.
Helsingissä oli muutama vuosi sitten koulutusmessut. Vanhana useamman alan opettajana halusin mennä katsomaan nykytarjontaa.
Ensimmäinen hassuus tapahtui ovella: Nuori mies antoi minulle täytettävän lomakkeen, jossa kysyttiin mihin ikäryhmään kuulun. Vanhin ikäryhmä päättyi 30-vuoteen. Tein itselleni, yli 6o v. oman sarakkeeni. Täytin lomakkeen huolella. Nuori mies heitti sen kuitenkin roskiin.
En antanut asian häiritä.
Kahdessa suuressa salissa oli pieniä osastoja eri puolilta maailmaa. Miten mielenkiintoista! Vain Ranskan osastolla oli tarjontaa myös keski-ikäisille ja vanhemmille.
Mikä markkinarako! Etten sanoisi kuilu, ajattelin.

Sitten näin pöydän jossa luki Etelä-Afrikka.
Pöydän takana istualtaan kuorsasi suurikokoinen mies. Menin pöydän luo ja aloin selailla sillä lojuvia esitteitä. Rykäisin vienosti, kun halusin esittelijän huomion. Hän avasi laiskasti toisen silmänsä.
- Olen ollut vapaaehtoistyössä Etelä-Afrikassa.
Mies nyökkäsi kevyesti, vielä toinen silmä ummessa.
- Ga-Rankuwassa, sanoin
Mies avasi toisenkin silmänsä.
- Pretorian Ga-Rankuwassa? hän kysyi kuuluvalla äänellä ja pomppasi seisomaan, kuin vieteriukko.
- Siellä! Vammaisten lasten koulussa.
- Kuulkaa, hän kailotti, kuin olisi halunnut kertoa koko salille. Tämä nainen on ollut Pretorian Ga-Rankuwassa töissä. Minua ei sinne saisi kuin panssaroidussa autossa!
Kai te asuitte muualla?
- Asuin siellä puoli vuotta, peltikopissa niinkuin muutkin.
Mies haroi hiuksiaan molemmin käsin.
-Tämä nainen ansaitsee urhoollisuusmitalin, hän kailotti.
Ihmiset ympärillä katselivat näkemäänsä näytelmää.

Väsynyt Valkoihoinen Ga-Rankuwassa

Oli kuuma perjantai Ga-Rankuwan slummissa, Etelä-Afrikassa. Olin, tavoilleni uskollisena mennyt töihin vammaisten lasten kouluun puoli kahdeksaksi eli etuajassa. Koulutyö alkaisi kahdeksalta, mutta minä olen aina ajoissa.  Perjantai oli myös se päivä, kun kaikki muut opettajat ja rehtori olisivat äkkiä sairastuneet. Niinpä olin yksin 66 eri tavoilla vammaisen lapsen kanssa iltapäivään kello 13:sta, kun lasten vanhemmat hakisivat heidät koulusta.
Luovana ihmisenä keksi etukäteen mitä voisimme tehdä. Osa potkisi palloa ja ne jotka eivät pystyisi olisivat huutosakkina tai silppuaisimme sanomalehtipaperia paperimassaan tai laulaisimme ja leikkisimme talon varjossa.
Sanomattakin on selvää, että perjantaisin olin kuoleman väsynyt työpäivän päätteeksi. Olin myös harmistunut, sillä minun tehtävänihän oli ohjata opettajien toimintaa mutta tunnollisena suomalaisena en pystynyt jättämään 66 vammaista lasta yksin remuamaan.
Perjantaisin menin koulun jälkeen pakettiautobussilla Pretoriaan (Tswana towniin) ostamaan kuivamuonaa ja tuulettumaan eli kävelemään puistoon. Siellä oli usein erilaisia katutaiteilijoita joiden esityksistä nautin, missä sitten kuljenkin.
Parin tunnin retkeiltyäni kaupungilla lähdin taas bussille, jossa tapahtui jokaviikkoinen rituaali. Pakettiautobussin vieressä on rahastaja - sisäänheittäjä. Hän kailotti kovalla äänellä:
- Ga-Rankuuuuuuuwwwwwaaa, Ga-Rankuuuwwwwaaa, kuakuakuakuaaaa.
- Dumelag, tervehdin minä huutajaa tswanaksi.
- Rouva, sanoi huutaja kohteliaasti, tämä bussi menee Ga-Rankuwaan. Siellä ei asu yhtään valkoista!
- Herra, minä asun, sanoin kohteliaasti.
Hän ohjasi minut istumaan pelätyimmälle paikalle, sinne mistä ei varmuudella selviytyisi ulos, jos bussi syttyisi palamaan, niinkuin monta kertaa viikossa tapahtui.
Kun bussi oli päässyt kaupungin vilinästä maantielle rämähti äkkiä jonkun matkustajan puhelin soimaan Säkkijärven polkkaa. Minä tyrskähdin itkuun. Silloin tajusin miten väsynyt olin.
Pyyhin nopeasti naamani ja kun puhelu loppui sanoin:
- Herra, teillä on Nokian matkapuhelin, minä tulen Nokia-maasta, Suomesta, hyvin pohjoisesta.
Koko matkustajakunta käänsi katseensa minuun. Kännykän omistaja avasi puhelimensa.
- Made in Finland! HAHHAHHAHHAAA! Hän nauroi komeasti, iso mies.
Hän halusi kätellä minua. Niin halusi koko bussin väki.
HAHHAHHAHHAAHHHHAAAAA! Kaikui korvissani.
Sain laulaa Säkkijärvenpolkkaa ja yleisö taputti.
Se oli elämäni ehkä riemullisin bussimatka!

Vanha nainen hupsutteli

Naapurinni Garebe, Etelä-afrikassa, halusi tutustuttaa minut siskonsa perheeseen. Siskokset menivät keittiöön valmistamaan tarjottavia ja minä jäin muutaman nuoren miehen kanssa olohuoneeseen. Pojat olivat uteliaita tietämään koulutuksestani, Suomesta, töistäni... He olivat hämmentyneitä siitä, että tein vapaaehtoistyötä, siis työtä ilman palkkaa. Yksi pojista rohkaistui kysymään:
-Oletko sinä nunna tai jotain?
Poikien kasvot saivat kysymyksen myötä pyhästelevän ilmeen.
Nunnuudella on kai sellainen vaikutus.
Minuun iski pikku veitikka ja vastasin kysymyksen jälkimmäiseen osaan, sillä olenhan minä JOTAKIN.
- MMMM mmm, sanoin ja nyökytin.
Pyhyysilme vain voimistui poikien kasvoilla.
Hetken kuluttua toistin pojan kysymyksen.
- Minä vastasin siihen jälkimmäiseen osaan, sanoin. Olen minä JOTAKIN, mutta en nunna!
Pojat nauroivat makeasti.

Syrjintää

Jokin aika sitten istuin metrossa, siellä junavaunun viimeisessä osastossa. Ympärilläni oli ruotsinkielistä nuorisoa. Kaikki olivat nuoria miehiä. Minusta on aina mukava kuunnella nuorten jutustelua ja kuuntelin taas hymy huulilla. Rastilassa junaan tuli keski-ikäinen mies, jolla oli lappu kädessään. Hän kysyi vasemmalla puolellani olevilta tiesivätkö he tien jonnekin Laivurinkadulle. Pojat pudistivat päätään: "NO English!". Samoin kävi oikealla puolellani olevien poikien kanssa. Minut mies ohitti sujuvasti. Niin kävi myös seuraavien kyselyjen kohdalla.
Minä olisin kyllä kysynyt vanhan näköiseltä ensin, sillä vanha todennäköisesti olisi tuntenut kaupunkinsa.

Kerran Etelä-Afrikassa työtoverini koululta oli kutsunut minut kotiinsa. Rouva ei ollut kertonut muille perheenjäsenille minun olevan valkoisen. Tulin vessasta halliin, kun kohtasin työtoverini aikuisen pojan. Hän huusi:
 "Mitä sinä teet minun kodissani?"
 " Olen äitisi kutsusta vieraana täällä", sanoin.
Poika meni keittiöön äitinsä luo ja alkoi läksyttää tätä:
" Se on saastuttanut minun kotini! Tämä koti ei ole enää entisellään, kun tänne on päästetty tuollainen saasta! Minulla ei enää ole kotia!"
Hän nyyhkytti teatraalisesti.
" Voisitko ajatella tutustua minuun hetken?" kysyin enkä jäänyt odottamaan vastausta. Väkisin kerroin hänelle miten -60-luvulla olin heiluttamassa nyrkkiäni Vanhalla Ylioppilastalolla Etelä-Afrikan rotusortoa vastaan ja asettamassa boikotteja Etelä-Afrikkalaisille tuotteille, koska maassa oli rotusorron aika. Poika kuunteli.
Hän kertoi miten hän oli juuri edellisviikolla saanut lentäjäopintonsa siihen vaiheeseen, että hänen piti hakea passia, jotta voisi suorittaa opintonsa loppuun. Passitoimistossa hän oli täyttänyt lomakkeen ammatin harjoittajan passia varten. Valkoinen nainen luukun takana oli repinyt hänen paperinsa ja käskenyt täyttää turistipassihakemuksen.
- Valmistun lentäjäksi ja tarvitsen ammattiani varten passin.
- En ole tavannut vielä yhtään mustaa lentäjää, oli valkoinen virkailijanainen töksäyttänyt. Täytä uusi lomake!
Ja nuorimies täytti.

Mummelin painajainen toteutui!

Vuosikymmeniä sitten nuoriso naureskeli sitä miten jotkut mummot käyvät pankissa tarkastamassa, että heidän säästönsä ovat siellä tallessa. Se oli yleinen naureskelun aihe. Nykyään meitä mummeleita kutsutaan "hiekan kuljettajiksi pankkisalien hienoille lattioille". Silti kaikki rahaliikenne toimii pankkien kautta. Harvassa paikassa voi laskun mennä maksamaan käteisellä.

Olen eläkkeellä, 66 v. entinen terveydenhuollon opettaja. Vuosia meni velaksi kouluttautumiseen, eikä niiltä vuosilta kertynyt eläkettä. Koitan sanoa, ettei eläkkeeni ole suuruudella pilattu!

Olen nyt viiden vuoden ajan käynyt vapaaehtoistyössä Nepalilaisessa orpokodissa. Vapaaehtoinen maksaa itse matkansa ja paikalla oleskelunsa. Orpokodin menoista (koulumaksut, ruoka, vuokrat, terveydenhuolto, ELÄMINEN) maksetaan 60% vapaaehtoisten maksuista ja 40 % lahjoitusvaroin.

Muutaman kerran olen maksanut osallistumiseni käteisellä ja muutaman kerran pankin kautta. Viime lokakuussa maksoin pankkini kautta (Tapiola), koska on keveämpi matkustaa, kun ei tarvitse kantaa huolta mukana olevista rahoista. Kaikki tuntui sujuvan hyvin. Oltuani kuukauden tyttöjen kodissa (orjuuteen myytyjen ja siitä pelastettujen tyttöjen) tuli kodin johtaja luokseni kertomaan, ettei ole saanut maksuani. Olin hämmästynyt ja kysyin oliko hän saanut kuittiani, jonka skannasin hänelle, heti maksamiseni jälkeen. Oli se hänellä ihan printattuna. Otin yhteyden pankkiini. Asiakaspalvelusta vastattiin, että minun tuli tarkistaa olivatko kaikki tiedot oikein maksussani. Olivat oikein! Lastenkodin johtaja kävi useaan otteeseen pankissa kysymässä rahan perään. Ei ollut tullut. Sanoivat kysyvänsä myös välittäjäpankista. Ei missään. Kijoitin asiakasneuvontaan uudelleen (kopioin koko kirjeenvaihdon, sillä minulle yli 800 € on iso summa). Sieltä ilmoittivat, että jos he alkavat tutkia asiaa se maksaa minulle 100 € tunti. Pyysin, että asia tutkittaisiin.
Koska pankista ei ole kuulunut mitään, menin pankkikonttoriin kysymään asiasta. Luukulla olevan tytön mielestä hänellekin tuo summa on suuri hukattavaksi. Hän vei minut kuitenkin konttorinhoitajan pakeille. Hän otti asiani vakavasti ja lupasi kysyä tapahtumien perään. Sainkin sitten vastauksen häneltä sähköpostiini, että pankki on kysellyt Nepalista, muttei ole saanut vastausta, mutta kyselisi jälleen.

Aikaisemmin sain oudon sähköpostiviestin Hollannista, VÄLITTÄJÄPANKISTA. Otsikko oli: Kielletty ulkomaanmaksu. Minua kehoitettiin ottamaan yhteys pankkiini. Tähän viestiin ei pankkini ole ottanut minkäänlaista kantaa. Kontorinhoitaja kertoi minulle, että Tapiola ei käytä minkäänlaisia välittäjäpankkeja vaan toimii suoraan ulkomaanpankin kanssa. En ole kuitenkaan maksanut mitään muuta ulkomaanmaksua kuin tämän, joka nyt on kateissa. Minun käskettiin vain odottaa, kun kysyin mitä voin asialle tehdä.
Otan kai seuraavaksi yhteyttä. Kuluttajavirastoon. Vai voiko joku kertoa oikeamman polun?

MUMMON PAINAJAINENKO ON TOTEUTUMASSA? Ovatko rahani kadonneet jälkiä jättämättä?

Syntymäpäiviä.

Onnea Iris (85-vuotta)!
Omat vanhempani kuolivat nuorina. 
Rakkaan Naapurin täti täyttää tänään 85 vuotta. Olen kohta 10 vuotta saanut seurata tämän suvun synttärijuhlintaa, mikä minulle on ollut suuri ihmetyksen aihe. Kun Iriksen isosisko Saga täytti 85 oli poikansa järjestänyt uskomattomat pidot. Päivänsankari kulki ympäriinsä nostellen kinttujaan, kuin can-can-tanssija, iloisena näytellen jalannousutaitojaan. Minusta se oli hauskaa, vaikka toiset vähän häntä pyrkivät hillitsemään. Kukaan ei voi väittää, etteikö Sagalla ollut upeat sääret, joita näytellä!

Iriksen 80-vuotispäivillä tapahtui hassu episodi:
Nuori naispappi tuli seurakunnasta visiitille. Sillä silmäniskulla, kun pappi astui pirttiin, talo hiljeni.
- Ajatella Iris, että täytät 80! Ei millään uskoisi..
- Minä olen 85! huusi Saga pöydän äärestä, vilkuttaen itselleen papin huomion.
- Ajatella! pyhästeli pappi.
- Ja tämä tässä on 90 vuotta! jatkoi Saga, osoittaen vieruskaveriaan.
- Enkä ole! suuttui Sagan vieressä oleva. Minä olen 87v!
Hän nousi, tuoli kolisten lähteäkseen, moisen häväistyksen koettuaan.
Pyysin häntä kirjoittamaan nimensä vieraskirjaan ja jäämään juhlaan. Nainen rauhottui ja jäi.

Ihan jännittää nämä juhlat. Varmuudella tiedän, että tarjolla on herkullisia täytekakkuja, suolaisia piirakoita ja tarjoilu on runsas. Puheenaiheena ovat suvun vaiheet: jutellaan siitä miten suvun naiset olivat Hamarin satamassa lastaamassa sahatavaraa laivoihin, kuinka erilainen järjestötoiminta kukoisti. Tiedän myös, että joukossa on useita, joiden kuulo alkaa heiketä ja näin keskustelu on paljon yksinpuhelua. Minä, Helsingin tyttö (66v.) olen pelkkä kummajainen. Kuuntelen sujuvasti, mutta kukaan ei edes tunnu odottavan, että sanoisin mitään. Tietävät kyllä, että puhun ruotsia, koska olen opiskellut Ruotsissa, mutta olen pelkkä kylkiäinen Naapurin siivellä.

Sagaa ei enää ole, mutta näen hänet joukossa, muistojen silmälasien läpi ja minua hymyilyttää.
Tahtoisin niin, että hän huitoisi ilmaa kauniilla säärillään!