lauantai 29. kesäkuuta 2013

Miten tyttäreni sai nimen PETRA

Siitä on yli 60 vuotta, kun vanhin sisareni oli menossa luokkakaverinsa luo kylään. Se sisko, joka joutuessaan nukuttamaan minua päiväunille, läimäytti minua takalistolle niin, että nukahdin itkuuni. Hän, teininä, ei ollut iloinen siitä, että äiti määräsi minut mukaan.
Minä olin tohkeissani. Minut laitettiin hienoksi. Sain pukea pyhämekon päälleni. Se oli tummansininen. Sain lainaksi isosiskon vaareaturkoosit, kolminkertaiset helmet. Muistan miten onnellinen olin, että pääsin mukaan. Oli harvinaista herkkua päästä bussiajelulle. Luulen, että olimme menossa jonnekin Pukinmäkeen päin. Riemuitsin ennakkoon maisemien vaihtumisesta.
Siskon luokkakaveri, Petra asui omakotitalossa. Hän kaatoi minulle keltaista limpsaa korkeaan lasiin, asetteli muutaman keksin asetille ja lupasi lisää, jos tahdon.
- Ei se tahdo! sanoi sisko ja mulkaisi minuun.
Kun olin nautiskellut antimista aloin katsella ympärilleni. Tiskipöydällä oli jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Ne olivat kuin rautaiset sakset, vaikkei olleetkaan sakset. Jonkinlainen työkalu kumminkin. Otin niistä kiinni ja laskin pois samantien. Polttavat raudat. Juoksin ulos, upotin käteni hankeen. Se viilensi hirvittävää poltetta. Katselin omenapuiden paljaita runkoja. Harmaa talvipäivä sai ne näyttämään sadunhohtoisilta. Minua alkoi paleltaa. Puristin käteeni lunta ja menin sisälle. Sisko ja sen kaveri eivät edes huomanneet minun olleen poissa. Olivat olleet Petran omassa huoneessa juttelemassa salaisuuksia. Kun he tulivat takaisin olin tarkastelemassa polttavia rautoja.
- Mitä noi on? kysyin.
- Ne on piippausraudat. Tulivat liian kuumiksi. Panin jähtymään, sanoi siskon kaveri. Älä vaan koske niihin! Ne polttaa. Niillä käherretään hiuksiin kiharoita.

Matkalla bussille oli lato syttynyt palamaan. Katselimme valtaisaa soihtua keskellä peltoa. Minua pelotti, vaikka olimme kaukana tiellä.
Kotiin tullessamme, riisuessani takkia, paljastui, etteivät helmet enää olleet kaulassani.
Sisko oli vihainen. Minne olin voinut kadottaa ne? Minne? Minne?

Illalla sängyssä mietin päivän tapahtumia: Plussaa: Petran kaunis koti ja omenapuut, limpsa ja keksit, näin elämäni ensimmäiset (ja viimeiset) piippausraudat, minun hieno mekkoni ja lainahelmet, se etteivät toiset huomanneet minun polttaneen käteni, bussimatka, Petran ystävällisyys.
Miinusta: Helmien mystinen katoaminen, käden polttaminen.
Jäin siis plussalle.
Päätin että, jos joskus saan tytön haluan hänen nimekseen PETRA, koska päivä oli ollut ikimuistoinen.

Hänestä tuli PETRA.

Kun tyttöni oli 2 viikkoinen, kuljeksin katselemassa Stockmannilla kauniita tavaroita. Vastaani tuli erityinen seurue: Suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja itse MAKARIOS. Hän otti tyttöni sylistäni ja kysyi hänen nimeään ja kuullessaan sen riemastui kovin.
- PETRA! hän hihkui ja nosti tytön korkelle, päänsä yläpuolelle ilmaan, kysyi minulta tiedänkö mitä nimi merkitsee.
Tiedänhän minä!
Minulle se merkitsee erittäin paljon.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Junamatka Varsovasta Vilnaan ei unohdu!

Halusin nähdä Varsovan kesällä 16 vuotta sitten. Tyttäreni oli ollut siellä oppilasvaihdossa ja kertonut kaupungin kauneudesta. Matkustin sinne maata pyöten: Laivalla Helsingistä Tallinnaan, junalla Pärnuun, bussilla Riigaan, josta bussilla Varsovaan.
Kaupunki puistoineen ja vanhoine kaupunkeineen on kaunis!
Kun kotiinlähdön aika tuli menin rautatieasemalle ostamaan junalippua. Kotimaan kassalta nainen ohjasi minut ulkomaan luukulle. Ulkomaan luukulla minulle ei haluttu myydä lippua. Rouva väitti kivenkovaan, etten tarvitse viisumia. Hän lähes suuttui minulle, kun intin tarvitsevani, koska juna kulkisi ValkoVenäjän maaperällä tovin. Nainen ei minulle lippua myynyt, vaan kehoitti menemään kotimaan luukulle. Siellä nainen myi minulle lipun vastentahtoisesti.
Juna oli täynnä matkustajia.
Puolan ja ValkoVenäjän rajalla junaan tulivat tullimiehet ja muut koppalakkimiliisit.
Ärjyn näköinen mies kysyi miksei minulla ole viisumia. Yritin selittää, ettei minulle sellaista myyty, vaikka niin oli vannottu, kun matkaan lähdin. Onneksi junavaunussa oli toinenkin minun laillani matkustava. Hän oli nuori Amerikkalainen mies, jolle oli junalippu myyty samalla tavalla vannottaen, ettei hän tarvitse viisumia, joka normaalisti ostettiin juna-asemalta lipunoston yhteydessä.
Meidät käskettiin ulos junasta. Edellämme kulki konepistoolimies ja takanamme kaksi. Kummallinen kulkueemme loikki junaraiteiden yli ratapihalla hyvässä järjestyksessä kohti betonisia rakennuksia, joissa oli hyvin vähän pieniä ikkunoita. Bunkkerissa menimme useita kerroksia maan alle. Nuorelle miehelle myytiin viisumi, josta hän maksoi 50 USA: dollaria. Minulla ei dollareita ollut, vaan markkoja ja siitä kehkeytyi suuri ongelma. Ehdotin, että saisin palata Varsovaan, mutta siihen ei suostuttu. He kysyivät markan kurssia, mutta eivät uskoneet sanomaani todeksi. Puolentoista tunnin neuvottelun jälkeen he suostuivat ottamaan markkoja vastaan, mutta jouduin pulittamaan 100 markkaa viisumista, jonka hinta passissani oli n.18 mk. Minut saatettiin junalle samaa tietä, kuin olin sieltä poistunut ja samanlaisessa konepistoolisaattueessa.
Junamatkustajat olivat täyttäneet ikkunat ja sain heiltä raikuvat aplodit! Hävetti julmetusti! Olla nyt syypää puolentoistatunnin viivytykseen.
Kumarsin taputtajille ja saattajilleni.
Junamatkustajat kävivät yksi toisensa jälkeen luonani. Kehottivat ihailemaan Bella Russiaa koko rahan edestä!
Ne matkustajat, jotka usein matkustavat tuota reittiä sanoivat, että joka kerta on sama juttu.
- Keräävät vähän särvintä itselleen, sanoi joku.
- Luulivat asemalla, että Suomi kuuluu Venäjään, eikä sen takia myyneet viisumia, sanoi toinen.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Jokainen päivä on kuin matka

Eilinen oli oikein mukava matka.
Pidän kesämökilläni näyttelyitä. On palaneesta talosta, sen jäännöshirsistä tehty satukaupunki, jonka olen tehnyt muistellessani millaisen kaupungin halusin olevan ollessani alle kouluikäinen. On marionettinukkeni, noin 70 kpl, jotka muistuttavat minua ihmisistä ja tilanteista, joita olen kokenut. On hyvän tuulen keramiikkaa, on maalauksia, on satujen kuvitusta ja puisto, pajupusikosta raivattu, jossa avautuu eriluonteisia huoneita.
Eilis iltapäivä oli varattu ryhmälle, joista suurin osa oli Eestistä. Nuoria naisia koko joukko ja yksi heistä vietti syntymäpäiviä. Kerroin taas, tapani mukaan, kaupungistani, sen tärkeistä kohteista ja lapsenmieleni unelmoinneista, siitä miten alle kouluikäisenä unelmoin, että saisin tehdä vaakaa, jonkin korkean talon katolla. Satukaupungissani pieni tyttö tekee sen kaverinsa kanssa.
Kirahvi kirkko muistuttaa minua siitä miten usein lapsen kysymyksille tuhahdetaan ja leimataan tyhmäksi. Olen selityksen velkaa lukijalle: Kun kirkossa puhuttiin serahveista, meni puheen ymmärtämiseni heikoille jäille. LUULIN aikuisten puhuvan kirahveista hienostellen. Kun kotijoukoilta asiaa tiedustelin sain vastaukseksi vain, että olen tyhmä.
Eiliset vieraani asettivat kysymyksiä, jotka veivät minut pitkälle matkalle lapsuuteen.
Marionettinuket kirvoittivat myös uusia kysymyksiä. Pieni eestiläinen tyttö suurine rusetteineen ja gladioluskimppuineen pani vieraani muistelemaan omaa ensimmäistä koulupäiväänsä, jolloin Eestissä on tapana antaa lapselle kukkia. Vieraistani useimmat olivat saaneet astereita.

Sitten tajuntaani iski muisto: Oppilaitoksellame oli ideatalkoot tulevaisuuden koulutuksesta. Minä menin ehdottamaan Viro-yhteistyötä. Rehtorilla oli minuun seinäjyrkkä suhde ja samalla kaikkiin minun ehdotuksiini. - Meidän oppilaitoksemme suuntautuu USA:n suuntaan, hän sanoi ja niin oli ideani ammuttu alas. Parin vuoden kuluttua, toisen opettajan esittämänä aloitettiin kuitenkin Viron projekti. Projektille valittiin koordinaattorit, joille saattoi ilmoittaa halukkuutensa projektityöhön. Minä ilmoittauduin ja minut hyväksyttiin mukaan. Ensimmäisellä kerralla olin iloinen, kun Nackuste-sairaalan ylihoitaja valitsi minut heti kärkeen yhteistyökumppaniksi. Illalla projektilaiset lähtivät juhlimaan. Itse olen huono juhlija, mutta menin mukaan. Ilta päättyi siihen, että sain kantaa koordinaattorin majapaikkamme viidenteen kerrokseen, koska hänen kinttunsa eivät kantaneet ja Eestin halpa viina oli ollut liian vahvaa nautittavaksi siinä määrin.
Seuraavana päivänä olin ajoissa sairaalalla, yksin, ilman koordinaattoria. Henkilökunnan kanssa kävin kierrolla ja esittelin miten me teemme neurologisten potilaiden fysioterapiaa. Henkilökunta oli innokasta ja opimme toisiltamme. Puolelta päivin kovin hiljainen koordinaattori tuli ja liittyi joukkoomme. Kun lähdimme sairaalalta, hän sanoi, kuin sylkäisten pahanmakuisen suupalan:
 - Ajatella, että sinä Sirkka olet tuollainen SUORITUSTASON työntekijä!
En vaivautunut vastaamaan.
Kaksi vuotta projekti kesti. Sain siitä todistuksen itse Kalevi Kivistön allekirjoittamana. Projektikoordinaattorit palkittiin.
Nyt minua naurattaa. Palkitsemistako minä lapsellinen odotin? Eikö siinä ollut tarpeeksi palkintoa, kun sain kuulla, että potilaat olivat minua kaivanneet? Varsinkin se 81 vuotias mies, jonka nurinoista häntä toruin: Noor Mees! Ponnistakaas!
60-vuotispäiväni Tallinnassa on sitten aivan toinen matka. Kerron siitä sitten kun se ei enää tee kipeää.