tiistai 17. tammikuuta 2017

Opinpolun sivujuonteita, HEUREKA! Heurekassa

Äkkiä kaikki onkin ohi!
Syyskuussa aloitin Heurekassa dialogioppaan koulutuksessa 29 muun 70-vuotta täyttäneen kanssa. Asiaa riitti opiskeltavaksi kahden viikon täystyöpäivän ajan. Alussa tuntui, kuin ei ikinä muistaisi kaikkea, mitä piti sanoa saksalaisella tarkkuudella: Kolme minuuttia sitä, toiset kolme tätä ja sitten viidessätoista minuutissa tuota, oli ryhmässä sitten 16 tai 2.
Mutta ihminen on oppivainen!
Uskomattominta oli elämys, jonka sain, kun tajusin, että Heurekassa on ammattikunta nimellä INNOITTAJA. Tuntui riemulliselta, että Suomen TIEDEKESKUS kunniottaa INNOITUSTA aina ammattinimikkeeksi saakka.
Oli kuin olisin saanut palkinnon. Kuinka monta kertaa olinkaan työelämäni aikana ehdottanut jotain ja saanut osakseni pilkkanaurut.
Kerron tässä yhden muiston:
Suuri opettajakunta oli kutsuttu koolle ideoimaan tulevia. Aihetta ei oltu rajattu, joten uskalsin kiinnittää kokouksen huomion arkiseen aiheeseen: Jätepaperivuoreen, mikä muodostui lukuvuoden lopussa, kun yli 100 opettajaa siivosi kammionsa. Korkealaitainen roskalava vietiin aina kaatopaikalle. Elettiin 80-lukua. Selitin, miten Saksa ei osta Suomelta neitseellistä paperia, vaan edellyttää, että uudesta paperista osa on kierrätettyä. Ehdotin, että keräisimme jätepaperin talteen.
Puheenjohtaja, korkein esimieheni puisteli päätänsä:
- Sinä Sirkka olet sitten vanhanaikainen! hän sanoi ja yleisöllä oli hauskaa.
Esimiehen murjaisulle kannatti nauraa.
Kului muutama vuosi ja valtakunnallisella asetuksella vai liekö lailla, määrättiin jätepaperinlajittelusta. Jokaisen jalkoihin, kirjoituspöydän alle ilmestyi jätepaperilaatikko, joka tyhjennettiin yhteiseen Suloon.
Olin iloinen muutoksesta.
Tämä oli vain yksi esimerkki.
Ehdotin Eesti-yhteistyötä se tyrmättiin, mutta muutaman vuoden kuluttua oppilaitoksellamme oli kahden vuoden Eestiprojekti.
Heurekan INNOITTAJAT osaavat työnsä. Tyrmäys ei kuulu heidän toimintatapoihinsa.
Kiitos siitä!
Dialogioppaan työssä sai kontaktin kierroksen opastettaviin. Se oli antoisaa ja jännittävää, koska milloinkaan ei osannut arvata millaisia helmiä yleisöltä tuli kommentteina.
Nyt se on ohi ja pitää kehitellä uutta ohjelmaa.
Näillä eväillä mennään.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Takaisin koulutukseen, Heurekaan!

Siitä on aikaa kun olen ollut koulutuksessa. Kevättalvella Heureka etsi 70-vuotta vanhoja ihmisiä Dialoginäyttely-opas työhön noin neljäksi kuukaudeksi. Lähetin kuvauksen toiminnastani ja halukkuudestani  tuohon pätkätyöhön.  Hakijoita oli lähes 600. Sain kutsu testiin noin 120 muun kanssa. Pääsin 30 joukkoon, jotka pääsivät koulutukseen. Työsopimuksen allekirjoitustilaisuudessa sain kuulla, että meillä valituilla on kuukauden koeaika ja huumetestiin on suostuttava.
Tähän mennessä olemme saaneet tuntea nykyisen työhönottoprosessin kiemuroita. Olen koko elämäni tehnyt töitä, mutten koskaan ole käynyt tällaisia kiemuroita. Se kertoo kehityksestä ja on turvana sekä työntekijälle, että työnantajalle.
Ymmärrän sen hyvin, mutta energiaa se vie.
Olen nyt ollut koulutuksessa puolitoista viikkoa.
Mukavaa on ollut. Koulutus on ollut tiivistä, mutta antoisaa.
Jännittää vain miten muistaa kaiken sen mitä pitää muistaa. Tänään hoksasin, etten ole yksin jännitykseni kanssa. Juuri kun opettaja on jotain sanonut kysyy joku hänen juuri esittämäänsä asiaa.
Se kuuluu vanhuuteen! Dialogi ajassa - onnellinen vanheneminen. Siitähän tässä on kyse ja kaikkinensa koko elämä on kuin räsymatto tai valtaisa alati muuttuva palapeli.
Toivon Heurekan näyttelyyn runsaasti osallistujia!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Maanjäristys Nepalissa

Ollessani keskikoulun alaluokalla, 50-luvulla, opettaja kysyi kenen kotiin tulee sanomalehti. Meitä oli pari oppilasta, jotka viittasimme. oikeastaan meidän kotiin tuli aina eilinen sanomalehti. Isä sai sen työmaansa ruokalasta. Kun isä tuli kotiin huusimme me kakarat aina APUS MULLE! tai DEMARI! Se tarkoitti lehden lukujärjestystä. Lehti oli Sosiaalidemokraatti.

- Ei kai sinun kotiisi tule sanomalehteä, sinähän olet työläiskodista! sanoi opettaja. No, mistä on viime aikoina kirjoitettu lehdessä? Minä olin ainoa, joka viittasi. Sain siis kertoa: Nepalissa on ollut maanjäristys.

Kun 2008 ensi kertaa olin Nepalissa tyttöjen kodissa opettamassa, kysyivät tytöt mistä edes tiesin, että on sellainen maa kuin Nepali. Kerroin lapsuuskokemukseni koulusta. Tytöt intoontuivat ihmettelemään:

- Eikö teillä ole maanjäristyksiä?

- Ei ole, onneksi, sanoin.

Nyt on taas Nepalissa maa järissyt. Tutun kodin seinä on kaatunut ja tavarat ovat lennelleet ympäriinsä. Kukaan tytöistä ei ole loukkaantunut ja kodissa kaikki on rauhallista. Tytöt siivoavat eilisen jälkiä. 




keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Missä liikuntamuodossa sinä olet hyvä?

Olin Etelä-Afrikassa, Ga-Rankuwassa, erityskoulussa opettamassa lapsia ja opettajia. Olen erikoistunut neurologiseen fysioterapiaan ja joukossa oli muutama CP-vammainen, joiden kanssa erityisesti sain liikunnallisia tuloksia. Koulussa oli 66 kehitysvammaista lasta. Usein opettajat pitivät pidennettyä viikonloppulomaa ja löysin itseni ainoana aikuisena 66:n erilailla vammaisen lapsen kanssa. Ne perjantait ja maanantait tuntuivat iäisyyden mittaisilta, kun yritin opettaa koko porukkaa yhtä aikaa. Olimme koulun pihamaalla ja ne jotka pystyivät saivat pelata pallopelejä ja toiset olivat yleisönä kannustamassa tovereitaan. Usein se oli riemullista toimintaa. Lapset pitivät tunneistani, kun en ikinä lyönyt heitä. MITÄ lyökö joku opettaja teitä? 
- Kyllä ne lyövät! 
Lapset nauroivat hämmennystäni. 
- Eikö sinun Finlandiassasi opettajat hakkaa lapsia ?
- Joutuvat vankilaan, jos hakkaavat! sanoin ja lapsia lohdutti ajatus miten sisar A. olisi lusimassa. Siitä tuli hauskat naurut ja mielikuvitusjutut. Olihan se minulta epäkollegiaalista, mutta...
Olin saanut tyttäreltäni hänen urheilupalkintolusikoita ison pinon ja kerran keksin miten ne saisin jaettua. Palkintoja oli onneksi enemmän kuin lapsia koulussa. Annoin lapsille tehtävän: 
- Jokainen miettii missä liikunnallisessa asiassa on hyvä. Miettimiskoneistot surrasivat. Joku lapsista tiesi heti missä oli erityisen hyvä toiset tarvitsivat pidemmän tuumaustauon. Aloitimme tehtävän purkamisen niistä, jotka tiesivät pravurinsa. Joku pojista juoksi kenttää ympäri ja näytti nopeutensa. Toiset näyttivät kestävyytensä. Joku näytti kuinka potkaisee pallon maaliin, toinen heitti palloa pitkälle. 
Jokaisen suoritus palkittiin ja palkintoseremonia oli juhlallinen. Opin siinä touhussa väkisin Etelä-Afrikan kansallislaulun Tswanaksi. Seisaaltaan, joka kykeni seisomaan, käsi sydämellä lauloimme täysin rinnoin.  
Korkean, koulua kiertävän verkkoaidan taakse kokoontui iso joukko yleisöä, joka alkuaikoina huuteli hävyttömyyksiä, mutta myöhemmin olisivat halunneet antaa lapsensa minun hoitooni.
Autistinen tyttö, jolta olin saanut tswanankielisen nimeni, halusi jättäytyä viimeiseksi palkintokilvassa. Jos ymmärsin oikein hänellä oli meille kaikille suuri yllätys odottamassa. Minua jännitti. Hänellä oli jotain aivan erityistä, missä koki olevansa hyvä. Kun hänen vuoronsa tuli, hän pyysi kaikkia asettumaan ympyrään. Sen joukon järjestäytyminen vei aikaa ja hälinä oli melkoinen. Odotus oli jännittävä. Tyttö asettautui eteeni ja alkoi pomppia korkeutta, tasajalkaa. Valtaisalla pompulla hän hyppäsi piirissä seuraavan kohdalle ja seuraavan kohdalle. Olimme äimistyneitä ja kohta riemastuneita. Tyttö pomppi ja pomppi korkealle koulutoverilta toiselle. Hakkasimme käsiämme, rytmittäen pomppijakuningatarta. Olin yhtä aikaa onnellinen ja äimänä.
Tyttö ansaitsi palkintonsa . Miten minusta tuntui, kuin Etelä-Afrikan kansallislaulu olisi kajahtanut erityisen voimallisesti ja hartaana tytön palkintoseremoniassa. 
Ja tästä opettajatoverini jäivät paitsi!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Helppohan sun on!

Hyvin usein törmään lauseeseen "Helppohan sun on!"
Nimenomaan törmään, sillä se on aikoinaan raivostuttanut, sitten ärsyttänyt, tehnyt välinpitämättömäksi ja nyt, kun lähestyn 70 vuotispäiviäni (kolme vuotta menee siivillä!) minua imartelevat nuo sanat. Kuinka saatoin ärsyyntyä niistä nuorempana?
- Helppohan sun on, kun olet saanut käydä kouluja.
Niin, kävin iltakoulussa ylioppilaaksi, vaikka mummolleni uskoteltiin, "ettei se mitään käy". Kävin ja kirjoitin ihan kelpoiset paperit, vaikka joihinkin kirjoituksiin menin silmä mustana ja leikkausarpi revittynä. Olisi pitänyt jäädä hellan ja nyrkin väliin. Nyrkistä tuli, kun en jäänyt. Onneksi siinä talossa oli valveutunut talkkari, joka pelasti.
- Helppohan sun on kun osaat kieliä!
Ruotsia opin luonnonmenetelmällä eli menin 14-vuotiaana Ruotsiin töihin. Isä oli kuollut edelliskesänä. Helppoahan se oli seistä 8 tuntia tiskaamassa suopapalalla käsin sadan ihmisen rasvaiset tiskit kolme kertaa päivässä. Vieläkin hävettää, kun kaksi kertaa moitittiin rasvaisista astioista. Mutta kieltä opin. Kun osaa paria kieltä oppii helposti kolmannen ja siitä taas neljännen. Kohta huomaa, että kieli on ihana tapa selviytyä jokapäiväisestä toiminnasta ja suuri ilon aihe.
Nykyään Helsingin metrossa ilahdun kuunnellessani tswanan kielisiä keskusteluja ja ymmärtäessäni mistä ihmiset puhuvat. Vaikka olenkin salakuuntelija. Kerran olen uskaltautunut keskusteluun. Reaktio oli ikimuistettava!
- Helppohan sun on, kun olet iso ja vahva!
Voi taivas! EI NOIN SANOTA NAISELLE! Olin jyrsimässä uutta mansikkamaata enkä huomannut, että naapuri istui kumollaan olevan tynnyrin päällä. Kun vedin urakan välillä henkeä tokaisi pieni mies sellaisen kohteliaisuuden (kylläkin ruotsiksi, koska mökkini on Porvoossa)!
- Helppohan sun on, kun olet vielä nuori!
Minulle on kertynyt useita iäkkäitä ystäviä. Heillä on usein tapana sanoa, että on helppoa, kun olen niin nuori. En halua rikkoa tuota illuusiota!
- Helppohan sun on, kun olet terve!
Tässä menee raja. En halua esitellä kipukohtaani. Se on kauan sitten väännetty joksikin muuksi. Pysyköön jonakin muuna! Läheltäseuranneet tietävät paremmin.
- Helppohan sun on, kun olet saanut lähes koko elämäsi tehdä mitä tahdot, kun vanhempasi ovat kuolleet varhain. Näin minulle kehtasi sanoa ikäiseni nainen, jonka vanhemmat vielä elävät! HEI HALOO!!!!! Isäni kuoli 50-luvulla ja äiti 60-luvulla. OLISIN TARVINNUT KUMPAAKIN!
- Helppohan sun on, kun olet tuollainen, että pärjäät missä tahansa!
YES! YES! YES!
Se on todella helppoa, kun kohtaa ihmiset tasa-arvoisina, minne sitten meneekin.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Lumottuja prinssejä ja rapatessa roiskuu!

Se miten toiset ihmiset suhtautuvat minuun erilaisissa tilanteissa kertoo heistä, ei välttämättä paljoakaan minusta. Mutta se kertoo miten he minut kokevat, mitä he minusta ajattelevat.
- Ja sillä kun ei ole pennin väliä! sanoo joku.
Minä yritän miettiä miksi tuo ihminen kohtelee minua niinkuin kohtelee.
Olin USAssa. Nuori tyttö kysyi ruuhkassa onko minulla e-postiosoite. Nuori mies rinnallaan tokaisi:
- Ei se tiedä mitään tietokoneista!
Annoin nimikorttini, jossa oli kaikki yhteystietoni e-postiosoitteet, kotisivut ja facebookit.
--------------

- Mikä on henkinen filosofiasi? kysyi nuori nainen.
Pohdin hetken, mitä vastaisin.
- Eikö noin vanhalla naisella ole selvillä millainen henkinen filosofia hänellä on. TYHMÄÄ! hän tiuski.
- Mietin vain, miten sanat voivat merkitä erilaisia asioita sinulle kuin minulle ja kuinka helposti tulee väärinymmärretyksi, vastasin.
Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti.
-----------------

Kävin Vuosaaren apteekissa taannoin, ostamassa salvaa ihottumaan.
Nuori farmaseutti tokaisi:
- Peset sitte kätes, kun olet tätä levittänyt!
Ajattelin, että tuolla farmaseutilla on huonoja kokemuksia vanhoista naisista.
----------------

Olen opiskellut taiteita.
Australialainen oli maalaamassa suurta seinämaalausta ja pyysi minua katsomaan, josko perspektiivi oli kohdillaan. Astuin huoneeseen ja muutaman askeleen taakse, katselin hetken.
- Et sinä tiedä edes mitä perspektiivi on! Painu pois! hän komensi.

Sammakoita sinne, sammakoita tänne.
Ympärilläni tavaton määrä lumottuja prinssejä!
 

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

12 vuotta palvelleet sandaalit

Olin Etelä-Afrikassa vuonna 2001 puoli vuotta Ga-Rankuwan slummissa töissä. Lauantaisin matkustin Tswana-towniin (Tutummin Pretoria) ostamaan ruokaa. Löntystelin pitkin asfalttikatuja ja katselin kauppojen ikkunoita. Erään kenkäkaupan ikkunassa näin, minulle ja kukkarolleni sopivat nahkasandaalit. Menin sisään sovittamaan kenkiä. Musta nainen ei ollut halukas palvelemaan minua. Hän heitti kengät lattialle eteeni ja kääntyi kannoillaan poispäin minusta, ainoasta asiakkaasta kaupassa. Myyjät juttelivat tswanaksi keskenään ja katselivat kenkien sovittamistani nenänvarttansa pitkin. Ihastuin sandaaleihin oitis, mutta en halunnut ottaa niitä kannettavakseni, kun tarkoitukseni oli kierrellä kaupungilla vähän pitempään.
- Tulen ostamaan nämä kotimatkallani parin tunnin päästä, sanoin myyjille.
Minulle kengät heittänyt nainen raivostui. Hän manasi ja heitti solvauksia perääni. Hymyilin takaisin.
- Tulen ennen kahta, sanoin.
Nainen huusi vielä kadulla perääni "valkonaamaa" (lehuua) ja muuta. Olin levollisella mielellä, enkä ottanut huutoja vakavasti.
Menin ostoksille ja paluumatkalla kenkäkauppaan. Myyjät tuijottivat minua kuin aavetta. Minua palvellut nainen haki kengät, pyysi kokeilemaan uudestaan, että oli oikeaa kokoa.
- IKINÄ, EI KOSKAAN minulle ole näin tapahtunut, sanoi myyjä. Koskaan ei kukaan ole tullut ostamaan kenkiä vaikka sanoo, että tulee. Minä käyttäydyin huonosti!
Nainen suolsi ihmetystään. Minä hymyilin. Hän huusi hallelujaa ja ojenteli käsiään kattoa kohti. Hän heilutti valtaisaa lantiotaan, kuin tanssien riemusta.
- Minä olen Suomesta, pohjoisesta, mutta nyt asun Ga-Rankuwassa, kerroin. Naiset nauroivat ja hihkuivat.
Seuraavana lauantaina menin samaan kauppaan uudelleen.
- Onko teillä vielä toista paria samanlaisia sandaaleja, kuin ostin viime lauantaina? Ne ovat tosi mukavat kävellä. Naiset nauroivat kyyneleet silmissä. Etsivät toisen parin varastosta ja muistelivat ensi tapaamistamme. Nyt he hihkuivat, miten ihmeellinen asiakas olin. Olivat iloiset maksavasta asiakkaasta.
Nyt olen kulkenut 12 kesää ensimmäisellä kenkäparilla ja ne näyttävät kestävän hyvin vielä kauan. Toista paria olen käyttänyt parempina kenkinä.
Yksi varma: Minulla on sandaaleja loppu iäkseni. Ja hassunkurinen muisto!