Junamatka Kigomasta Dar EsSalamiin oli ikimuistoinen, vaikken sitä ole aikoihin muistellut.
Olin jättänyt Burundin vuoret ja Hutujen ja Tutsien tappelut ja verisen työni sairaalassa. (Jotka minut tuntevat, tietävät, että opiskelin lääkintävoimistelijaksi, koska en pidä verisistä hommista). Siellä ei kysytty pidänkö, vaan oli tehtävä mitä eteen kannettiin ja pyssyn piipun osoittaessa omaan napaan tekee melkein mitä vaan. Ja osaanhan minä anatomian! Ja ompelemaan opin jo kansakoulun alaluokilla.
Kigomassa tapahtui ihania. Tanskalainen uskovainen kysyi halusinko nähdä paratiisin. Luulin hänen tarkoittaneen raamatullisessa mielessä paratiisia. Tistysti halusin. Niinpä hän vei minut kahdeksi päiväksi sukeltamaan Tanganika-järvelle. SE OLI PARATIISI!
Matkalla paratiisiin sydämeni nyrjähti ja ajatukseni sekoittuvat. Isäntäni osoitti saarta ja kertoi:
- Tuolla saarella japanilaiset ylläpitävät apinoiden orpokotia.
Olin juuri paennut sodan jaloista ja sitten näen saaren, jossa huolehditaan orpoapinoista!
Kigomassa sitten astuin junaan. Se olisi kotini parin vuorokauden ajan. Maasto oli kuivaa. Tasaisin välein junaradan varressa oli junanraatoja, muistutuksena, ettei juna oli pomminvarma kulkuväline. Raadot nättivät kuitenkin lojuneen siellä, ruosteesta päätellen, jo kauan aikaa.
Samaan vaunuosastoon sulloutui ainakin kuusi naista ja kymmenen lasta, vuohi ja kanoja. Lapset pelkäsivät aluksi minua " mzunkua", mutta kun opetin heille lauluja oli kaikki pelkonsa poissa. Naiset näkivät hetkensä koittaneen ja he poistuivat jonnekin pitämään hauskaa, sanoivat minulle vain, etten saanut antaa lapsille sianlihaa. Mistäpä minä sianlihaa olisin heille antanut. Kun juna pysähtyi pelasi ruokahuolto. Junan ikkunasta naiset ostivat astiallisen höyryävää kanapataa ja ojensivat oman astiansa myyjälle. Minullekin tarjottiin avokätisesti. Ruokailtuamme naiset lähtivät taas ja jättivät katraansa minun hoiviini. Tuon matkan aikana lapset oppivat kaikki osaamani suomalaiset lastenlaulut ja Peppi Pitkätossun ruotsiksi sekä Jag har min Texas, här hemma i Sverige-laulun. Ja sitten sen laulun, jonka itse opin leikkikentällä yli 60 vuotta sitten, jossa sanottiin olleen kaikkia maailman kieliä. Se kuuluu näin:
Sing, sing sanadeli
kulibana tekiliki konifana butsanhai
platisara sing sang
platisara bang
platisara konifana butsanhai!
Muistot tältä junamatkalta sekoittuvat toiseen pitään matkaan Etelä-Afrikassa, Tswana-townista Kap kaupunkiin. Mutta silloin minä olin junaosastossa, jossa oli vain yksi musta Maria ja me muut olimme valkoisia. Maria sanoi tuntevansa olonsa kovin vaivautuneeksi seurassamme ja keskustelimme pitään rotuerottelusta. Hän oli töissä palvelijana perheessä, joka kohteli häntä hyvin.
Mutta kun kuuntelin hänen kertomuksiaan,hän ei tuntunut tietävän, mitä tasa-arvo sana tarkoittaa!
Olin jättänyt Burundin vuoret ja Hutujen ja Tutsien tappelut ja verisen työni sairaalassa. (Jotka minut tuntevat, tietävät, että opiskelin lääkintävoimistelijaksi, koska en pidä verisistä hommista). Siellä ei kysytty pidänkö, vaan oli tehtävä mitä eteen kannettiin ja pyssyn piipun osoittaessa omaan napaan tekee melkein mitä vaan. Ja osaanhan minä anatomian! Ja ompelemaan opin jo kansakoulun alaluokilla.
Kigomassa tapahtui ihania. Tanskalainen uskovainen kysyi halusinko nähdä paratiisin. Luulin hänen tarkoittaneen raamatullisessa mielessä paratiisia. Tistysti halusin. Niinpä hän vei minut kahdeksi päiväksi sukeltamaan Tanganika-järvelle. SE OLI PARATIISI!
Matkalla paratiisiin sydämeni nyrjähti ja ajatukseni sekoittuvat. Isäntäni osoitti saarta ja kertoi:
- Tuolla saarella japanilaiset ylläpitävät apinoiden orpokotia.
Olin juuri paennut sodan jaloista ja sitten näen saaren, jossa huolehditaan orpoapinoista!
Kigomassa sitten astuin junaan. Se olisi kotini parin vuorokauden ajan. Maasto oli kuivaa. Tasaisin välein junaradan varressa oli junanraatoja, muistutuksena, ettei juna oli pomminvarma kulkuväline. Raadot nättivät kuitenkin lojuneen siellä, ruosteesta päätellen, jo kauan aikaa.
Samaan vaunuosastoon sulloutui ainakin kuusi naista ja kymmenen lasta, vuohi ja kanoja. Lapset pelkäsivät aluksi minua " mzunkua", mutta kun opetin heille lauluja oli kaikki pelkonsa poissa. Naiset näkivät hetkensä koittaneen ja he poistuivat jonnekin pitämään hauskaa, sanoivat minulle vain, etten saanut antaa lapsille sianlihaa. Mistäpä minä sianlihaa olisin heille antanut. Kun juna pysähtyi pelasi ruokahuolto. Junan ikkunasta naiset ostivat astiallisen höyryävää kanapataa ja ojensivat oman astiansa myyjälle. Minullekin tarjottiin avokätisesti. Ruokailtuamme naiset lähtivät taas ja jättivät katraansa minun hoiviini. Tuon matkan aikana lapset oppivat kaikki osaamani suomalaiset lastenlaulut ja Peppi Pitkätossun ruotsiksi sekä Jag har min Texas, här hemma i Sverige-laulun. Ja sitten sen laulun, jonka itse opin leikkikentällä yli 60 vuotta sitten, jossa sanottiin olleen kaikkia maailman kieliä. Se kuuluu näin:
Sing, sing sanadeli
kulibana tekiliki konifana butsanhai
platisara sing sang
platisara bang
platisara konifana butsanhai!
Muistot tältä junamatkalta sekoittuvat toiseen pitään matkaan Etelä-Afrikassa, Tswana-townista Kap kaupunkiin. Mutta silloin minä olin junaosastossa, jossa oli vain yksi musta Maria ja me muut olimme valkoisia. Maria sanoi tuntevansa olonsa kovin vaivautuneeksi seurassamme ja keskustelimme pitään rotuerottelusta. Hän oli töissä palvelijana perheessä, joka kohteli häntä hyvin.
Mutta kun kuuntelin hänen kertomuksiaan,hän ei tuntunut tietävän, mitä tasa-arvo sana tarkoittaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti