Eilinen oli oikein mukava matka.
Pidän kesämökilläni näyttelyitä. On palaneesta talosta, sen jäännöshirsistä tehty satukaupunki, jonka olen tehnyt muistellessani millaisen kaupungin halusin olevan ollessani alle kouluikäinen. On marionettinukkeni, noin 70 kpl, jotka muistuttavat minua ihmisistä ja tilanteista, joita olen kokenut. On hyvän tuulen keramiikkaa, on maalauksia, on satujen kuvitusta ja puisto, pajupusikosta raivattu, jossa avautuu eriluonteisia huoneita.
Eilis iltapäivä oli varattu ryhmälle, joista suurin osa oli Eestistä. Nuoria naisia koko joukko ja yksi heistä vietti syntymäpäiviä. Kerroin taas, tapani mukaan, kaupungistani, sen tärkeistä kohteista ja lapsenmieleni unelmoinneista, siitä miten alle kouluikäisenä unelmoin, että saisin tehdä vaakaa, jonkin korkean talon katolla. Satukaupungissani pieni tyttö tekee sen kaverinsa kanssa.
Kirahvi kirkko muistuttaa minua siitä miten usein lapsen kysymyksille tuhahdetaan ja leimataan tyhmäksi. Olen selityksen velkaa lukijalle: Kun kirkossa puhuttiin serahveista, meni puheen ymmärtämiseni heikoille jäille. LUULIN aikuisten puhuvan kirahveista hienostellen. Kun kotijoukoilta asiaa tiedustelin sain vastaukseksi vain, että olen tyhmä.
Eiliset vieraani asettivat kysymyksiä, jotka veivät minut pitkälle matkalle lapsuuteen.
Marionettinuket kirvoittivat myös uusia kysymyksiä. Pieni eestiläinen tyttö suurine rusetteineen ja gladioluskimppuineen pani vieraani muistelemaan omaa ensimmäistä koulupäiväänsä, jolloin Eestissä on tapana antaa lapselle kukkia. Vieraistani useimmat olivat saaneet astereita.
Sitten tajuntaani iski muisto: Oppilaitoksellame oli ideatalkoot tulevaisuuden koulutuksesta. Minä menin ehdottamaan Viro-yhteistyötä. Rehtorilla oli minuun seinäjyrkkä suhde ja samalla kaikkiin minun ehdotuksiini. - Meidän oppilaitoksemme suuntautuu USA:n suuntaan, hän sanoi ja niin oli ideani ammuttu alas. Parin vuoden kuluttua, toisen opettajan esittämänä aloitettiin kuitenkin Viron projekti. Projektille valittiin koordinaattorit, joille saattoi ilmoittaa halukkuutensa projektityöhön. Minä ilmoittauduin ja minut hyväksyttiin mukaan. Ensimmäisellä kerralla olin iloinen, kun Nackuste-sairaalan ylihoitaja valitsi minut heti kärkeen yhteistyökumppaniksi. Illalla projektilaiset lähtivät juhlimaan. Itse olen huono juhlija, mutta menin mukaan. Ilta päättyi siihen, että sain kantaa koordinaattorin majapaikkamme viidenteen kerrokseen, koska hänen kinttunsa eivät kantaneet ja Eestin halpa viina oli ollut liian vahvaa nautittavaksi siinä määrin.
Seuraavana päivänä olin ajoissa sairaalalla, yksin, ilman koordinaattoria. Henkilökunnan kanssa kävin kierrolla ja esittelin miten me teemme neurologisten potilaiden fysioterapiaa. Henkilökunta oli innokasta ja opimme toisiltamme. Puolelta päivin kovin hiljainen koordinaattori tuli ja liittyi joukkoomme. Kun lähdimme sairaalalta, hän sanoi, kuin sylkäisten pahanmakuisen suupalan:
- Ajatella, että sinä Sirkka olet tuollainen SUORITUSTASON työntekijä!
En vaivautunut vastaamaan.
Kaksi vuotta projekti kesti. Sain siitä todistuksen itse Kalevi Kivistön allekirjoittamana. Projektikoordinaattorit palkittiin.
Nyt minua naurattaa. Palkitsemistako minä lapsellinen odotin? Eikö siinä ollut tarpeeksi palkintoa, kun sain kuulla, että potilaat olivat minua kaivanneet? Varsinkin se 81 vuotias mies, jonka nurinoista häntä toruin: Noor Mees! Ponnistakaas!
60-vuotispäiväni Tallinnassa on sitten aivan toinen matka. Kerron siitä sitten kun se ei enää tee kipeää.
Pidän kesämökilläni näyttelyitä. On palaneesta talosta, sen jäännöshirsistä tehty satukaupunki, jonka olen tehnyt muistellessani millaisen kaupungin halusin olevan ollessani alle kouluikäinen. On marionettinukkeni, noin 70 kpl, jotka muistuttavat minua ihmisistä ja tilanteista, joita olen kokenut. On hyvän tuulen keramiikkaa, on maalauksia, on satujen kuvitusta ja puisto, pajupusikosta raivattu, jossa avautuu eriluonteisia huoneita.
Eilis iltapäivä oli varattu ryhmälle, joista suurin osa oli Eestistä. Nuoria naisia koko joukko ja yksi heistä vietti syntymäpäiviä. Kerroin taas, tapani mukaan, kaupungistani, sen tärkeistä kohteista ja lapsenmieleni unelmoinneista, siitä miten alle kouluikäisenä unelmoin, että saisin tehdä vaakaa, jonkin korkean talon katolla. Satukaupungissani pieni tyttö tekee sen kaverinsa kanssa.
Kirahvi kirkko muistuttaa minua siitä miten usein lapsen kysymyksille tuhahdetaan ja leimataan tyhmäksi. Olen selityksen velkaa lukijalle: Kun kirkossa puhuttiin serahveista, meni puheen ymmärtämiseni heikoille jäille. LUULIN aikuisten puhuvan kirahveista hienostellen. Kun kotijoukoilta asiaa tiedustelin sain vastaukseksi vain, että olen tyhmä.
Eiliset vieraani asettivat kysymyksiä, jotka veivät minut pitkälle matkalle lapsuuteen.
Marionettinuket kirvoittivat myös uusia kysymyksiä. Pieni eestiläinen tyttö suurine rusetteineen ja gladioluskimppuineen pani vieraani muistelemaan omaa ensimmäistä koulupäiväänsä, jolloin Eestissä on tapana antaa lapselle kukkia. Vieraistani useimmat olivat saaneet astereita.
Sitten tajuntaani iski muisto: Oppilaitoksellame oli ideatalkoot tulevaisuuden koulutuksesta. Minä menin ehdottamaan Viro-yhteistyötä. Rehtorilla oli minuun seinäjyrkkä suhde ja samalla kaikkiin minun ehdotuksiini. - Meidän oppilaitoksemme suuntautuu USA:n suuntaan, hän sanoi ja niin oli ideani ammuttu alas. Parin vuoden kuluttua, toisen opettajan esittämänä aloitettiin kuitenkin Viron projekti. Projektille valittiin koordinaattorit, joille saattoi ilmoittaa halukkuutensa projektityöhön. Minä ilmoittauduin ja minut hyväksyttiin mukaan. Ensimmäisellä kerralla olin iloinen, kun Nackuste-sairaalan ylihoitaja valitsi minut heti kärkeen yhteistyökumppaniksi. Illalla projektilaiset lähtivät juhlimaan. Itse olen huono juhlija, mutta menin mukaan. Ilta päättyi siihen, että sain kantaa koordinaattorin majapaikkamme viidenteen kerrokseen, koska hänen kinttunsa eivät kantaneet ja Eestin halpa viina oli ollut liian vahvaa nautittavaksi siinä määrin.
Seuraavana päivänä olin ajoissa sairaalalla, yksin, ilman koordinaattoria. Henkilökunnan kanssa kävin kierrolla ja esittelin miten me teemme neurologisten potilaiden fysioterapiaa. Henkilökunta oli innokasta ja opimme toisiltamme. Puolelta päivin kovin hiljainen koordinaattori tuli ja liittyi joukkoomme. Kun lähdimme sairaalalta, hän sanoi, kuin sylkäisten pahanmakuisen suupalan:
- Ajatella, että sinä Sirkka olet tuollainen SUORITUSTASON työntekijä!
En vaivautunut vastaamaan.
Kaksi vuotta projekti kesti. Sain siitä todistuksen itse Kalevi Kivistön allekirjoittamana. Projektikoordinaattorit palkittiin.
Nyt minua naurattaa. Palkitsemistako minä lapsellinen odotin? Eikö siinä ollut tarpeeksi palkintoa, kun sain kuulla, että potilaat olivat minua kaivanneet? Varsinkin se 81 vuotias mies, jonka nurinoista häntä toruin: Noor Mees! Ponnistakaas!
60-vuotispäiväni Tallinnassa on sitten aivan toinen matka. Kerron siitä sitten kun se ei enää tee kipeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti