Siitä on yli 60 vuotta, kun vanhin sisareni oli menossa luokkakaverinsa luo kylään. Se sisko, joka joutuessaan nukuttamaan minua päiväunille, läimäytti minua takalistolle niin, että nukahdin itkuuni. Hän, teininä, ei ollut iloinen siitä, että äiti määräsi minut mukaan.
Minä olin tohkeissani. Minut laitettiin hienoksi. Sain pukea pyhämekon päälleni. Se oli tummansininen. Sain lainaksi isosiskon vaareaturkoosit, kolminkertaiset helmet. Muistan miten onnellinen olin, että pääsin mukaan. Oli harvinaista herkkua päästä bussiajelulle. Luulen, että olimme menossa jonnekin Pukinmäkeen päin. Riemuitsin ennakkoon maisemien vaihtumisesta.
Siskon luokkakaveri, Petra asui omakotitalossa. Hän kaatoi minulle keltaista limpsaa korkeaan lasiin, asetteli muutaman keksin asetille ja lupasi lisää, jos tahdon.
- Ei se tahdo! sanoi sisko ja mulkaisi minuun.
Kun olin nautiskellut antimista aloin katsella ympärilleni. Tiskipöydällä oli jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Ne olivat kuin rautaiset sakset, vaikkei olleetkaan sakset. Jonkinlainen työkalu kumminkin. Otin niistä kiinni ja laskin pois samantien. Polttavat raudat. Juoksin ulos, upotin käteni hankeen. Se viilensi hirvittävää poltetta. Katselin omenapuiden paljaita runkoja. Harmaa talvipäivä sai ne näyttämään sadunhohtoisilta. Minua alkoi paleltaa. Puristin käteeni lunta ja menin sisälle. Sisko ja sen kaveri eivät edes huomanneet minun olleen poissa. Olivat olleet Petran omassa huoneessa juttelemassa salaisuuksia. Kun he tulivat takaisin olin tarkastelemassa polttavia rautoja.
- Mitä noi on? kysyin.
- Ne on piippausraudat. Tulivat liian kuumiksi. Panin jähtymään, sanoi siskon kaveri. Älä vaan koske niihin! Ne polttaa. Niillä käherretään hiuksiin kiharoita.
Matkalla bussille oli lato syttynyt palamaan. Katselimme valtaisaa soihtua keskellä peltoa. Minua pelotti, vaikka olimme kaukana tiellä.
Kotiin tullessamme, riisuessani takkia, paljastui, etteivät helmet enää olleet kaulassani.
Sisko oli vihainen. Minne olin voinut kadottaa ne? Minne? Minne?
Illalla sängyssä mietin päivän tapahtumia: Plussaa: Petran kaunis koti ja omenapuut, limpsa ja keksit, näin elämäni ensimmäiset (ja viimeiset) piippausraudat, minun hieno mekkoni ja lainahelmet, se etteivät toiset huomanneet minun polttaneen käteni, bussimatka, Petran ystävällisyys.
Miinusta: Helmien mystinen katoaminen, käden polttaminen.
Jäin siis plussalle.
Päätin että, jos joskus saan tytön haluan hänen nimekseen PETRA, koska päivä oli ollut ikimuistoinen.
Hänestä tuli PETRA.
Kun tyttöni oli 2 viikkoinen, kuljeksin katselemassa Stockmannilla kauniita tavaroita. Vastaani tuli erityinen seurue: Suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja itse MAKARIOS. Hän otti tyttöni sylistäni ja kysyi hänen nimeään ja kuullessaan sen riemastui kovin.
- PETRA! hän hihkui ja nosti tytön korkelle, päänsä yläpuolelle ilmaan, kysyi minulta tiedänkö mitä nimi merkitsee.
Tiedänhän minä!
Minulle se merkitsee erittäin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti