sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Olipa kaksi kuukautta elämää!

Ensin vauhdikas kuukausi Papa's Housessa. Dashain-juhlapyhinä kouluista on pitkä loma ja jokainen, jolla on paikka mihin mennä lähtee lomanviettoon. Se voi olla eno tai täti. Harvalla orpokodin lapsella on isä tai äiti, joiden luona viettää lomansa. Pari päivää Katmanduun saapumiseni jälkeen tuli suuri bussi hakemaan lapset 340 kilometrin matkalle. Kaikki tiedämme mitä se merkitsee vuoristotiellä: SATOJA oksennuspusseja ja sen, että lähtiessä niin puhdas linja-auto on kohta oksennuksessa sisältä ja ulkoa.
Orpokodin pihalla oli joukko hiljaisia, joilla ei ole paikkaa minne mennä. Priya 6v. on uusi tyttö ja hän oli siinä luulossa, että hänkin lähtisi. Tyttö oli pakannut reppunsa jo pari päivää aikaisemmin, vaikka toiset sanoivat, ettei ole varmaa, että kukaan häntä hakisi. Linja-autoon hänellä ei ollut asiaa.
Tytön reppu lensi moneen kertaan nurmikkoon ja sisupussi kiukkusi ympärilläoleville. Kun bussi lähti tuli monelle itku. Miten lohduttaa, kun lapsen ikävään ei ole lohdutusta?
Priya löysi nopeasti huoneeseeni ja sen ilmapallot. Hän puhalteli ilmapalloja ja päästi ne lentoon ja ikävä näytti helpottaneen. Kahden päivän päästä portilla oli nainen, joka ilmoittautui Priyan mummiksi ja halusi viedä tytön kotiinsa Dashain ajaksi. Lupauksiin pettynyt tyttö ei tahtonutkaan lähteä mummin matkaan. Seuraavana päivänä portille tuli nuori mies, joka ilmoittautui Priyan isäksi ja halusi viedä tytön kotiin. Tyttöpä ei lähtenyt. Hän kutsui minua siskoksi ja viihtyi huoneessani tekemässä taikataikinasta olioita. Hän oppi kuukaudessa englantia ja osoittautui muutenkin harvinaisen oppivaiseksi.
Nyt on sitten tyttöjen kanssa, viidessä vuodessa, ommeltu mekoiksi, kasseiksi ja muuksi tarvekaluksi 548 metriä kangasta. On neulottu kaulahuiveiksi, pipoiksi ja sukiksi 16 isoa säkillistä lankoja. KIITOS YSTÄVIENI LAHJOITUSTEN (ja oman kukkaroni!).
Kävin mytös PATSUHIAN kylässä viettäen Romjan, Sabitan, pikku Sofian ja BaliRamin kotona muutaman yön. Koko kylän asukkaat halusivat tulla kuvatuiksi. Digikamera on ihana keksintö! Minä kuvasin. Kuljeksin myös uusissa kylissä, joista löysin 3 CP-vammaista lasta. Heidän perheilleen opetin lapsien asentohoitoa ja muuta kuntouttavaa käsittelyä viikon ajan. Tapasin opettajia, joiden keskusteluhalu vanhan, länsimaisen opettajan kanssa oli loputon.
Matkani loppupuolella sain kutsun kerjäläisnaisen kotiin. - Ei se mikään koti ole, hän tokaisi, kun lähestyimme pressuista kyhättyjä telttoja. 50 perhettä asuu Boudhanatissa siinä slummissa. Lämpötila laskee 2 asteeseen öisin näin joulukuussa, voi vain kuvitella miltä tuntuu asua moisessa paikassa!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti