Maanjäristys Nepalissa

Ollessani keskikoulun alaluokalla, 50-luvulla, opettaja kysyi kenen kotiin tulee sanomalehti. Meitä oli pari oppilasta, jotka viittasimme. oikeastaan meidän kotiin tuli aina eilinen sanomalehti. Isä sai sen työmaansa ruokalasta. Kun isä tuli kotiin huusimme me kakarat aina APUS MULLE! tai DEMARI! Se tarkoitti lehden lukujärjestystä. Lehti oli Sosiaalidemokraatti.

- Ei kai sinun kotiisi tule sanomalehteä, sinähän olet työläiskodista! sanoi opettaja. No, mistä on viime aikoina kirjoitettu lehdessä? Minä olin ainoa, joka viittasi. Sain siis kertoa: Nepalissa on ollut maanjäristys.

Kun 2008 ensi kertaa olin Nepalissa tyttöjen kodissa opettamassa, kysyivät tytöt mistä edes tiesin, että on sellainen maa kuin Nepali. Kerroin lapsuuskokemukseni koulusta. Tytöt intoontuivat ihmettelemään:

- Eikö teillä ole maanjäristyksiä?

- Ei ole, onneksi, sanoin.

Nyt on taas Nepalissa maa järissyt. Tutun kodin seinä on kaatunut ja tavarat ovat lennelleet ympäriinsä. Kukaan tytöistä ei ole loukkaantunut ja kodissa kaikki on rauhallista. Tytöt siivoavat eilisen jälkiä. 

Missä liikuntamuodossa sinä olet hyvä?

Olin Etelä-Afrikassa, Ga-Rankuwassa, erityskoulussa opettamassa lapsia ja opettajia. Olen erikoistunut neurologiseen fysioterapiaan ja joukossa oli muutama CP-vammainen, joiden kanssa erityisesti sain liikunnallisia tuloksia. Koulussa oli 66 kehitysvammaista lasta. Usein opettajat pitivät pidennettyä viikonloppulomaa ja löysin itseni ainoana aikuisena 66:n erilailla vammaisen lapsen kanssa. Ne perjantait ja maanantait tuntuivat iäisyyden mittaisilta, kun yritin opettaa koko porukkaa yhtä aikaa. Olimme koulun pihamaalla ja ne jotka pystyivät saivat pelata pallopelejä ja toiset olivat yleisönä kannustamassa tovereitaan. Usein se oli riemullista toimintaa. Lapset pitivät tunneistani, kun en ikinä lyönyt heitä. MITÄ lyökö joku opettaja teitä? 
- Kyllä ne lyövät! 
Lapset nauroivat hämmennystäni. 
- Eikö sinun Finlandiassasi opettajat hakkaa lapsia ?
- Joutuvat vankilaan, jos hakkaavat! sanoin ja lapsia lohdutti ajatus miten sisar A. olisi lusimassa. Siitä tuli hauskat naurut ja mielikuvitusjutut. Olihan se minulta epäkollegiaalista, mutta...
Olin saanut tyttäreltäni hänen urheilupalkintolusikoita ison pinon ja kerran keksin miten ne saisin jaettua. Palkintoja oli onneksi enemmän kuin lapsia koulussa. Annoin lapsille tehtävän: 
- Jokainen miettii missä liikunnallisessa asiassa on hyvä. Miettimiskoneistot surrasivat. Joku lapsista tiesi heti missä oli erityisen hyvä toiset tarvitsivat pidemmän tuumaustauon. Aloitimme tehtävän purkamisen niistä, jotka tiesivät pravurinsa. Joku pojista juoksi kenttää ympäri ja näytti nopeutensa. Toiset näyttivät kestävyytensä. Joku näytti kuinka potkaisee pallon maaliin, toinen heitti palloa pitkälle. 
Jokaisen suoritus palkittiin ja palkintoseremonia oli juhlallinen. Opin siinä touhussa väkisin Etelä-Afrikan kansallislaulun Tswanaksi. Seisaaltaan, joka kykeni seisomaan, käsi sydämellä lauloimme täysin rinnoin.  
Korkean, koulua kiertävän verkkoaidan taakse kokoontui iso joukko yleisöä, joka alkuaikoina huuteli hävyttömyyksiä, mutta myöhemmin olisivat halunneet antaa lapsensa minun hoitooni.
Autistinen tyttö, jolta olin saanut tswanankielisen nimeni, halusi jättäytyä viimeiseksi palkintokilvassa. Jos ymmärsin oikein hänellä oli meille kaikille suuri yllätys odottamassa. Minua jännitti. Hänellä oli jotain aivan erityistä, missä koki olevansa hyvä. Kun hänen vuoronsa tuli, hän pyysi kaikkia asettumaan ympyrään. Sen joukon järjestäytyminen vei aikaa ja hälinä oli melkoinen. Odotus oli jännittävä. Tyttö asettautui eteeni ja alkoi pomppia korkeutta, tasajalkaa. Valtaisalla pompulla hän hyppäsi piirissä seuraavan kohdalle ja seuraavan kohdalle. Olimme äimistyneitä ja kohta riemastuneita. Tyttö pomppi ja pomppi korkealle koulutoverilta toiselle. Hakkasimme käsiämme, rytmittäen pomppijakuningatarta. Olin yhtä aikaa onnellinen ja äimänä.
Tyttö ansaitsi palkintonsa . Miten minusta tuntui, kuin Etelä-Afrikan kansallislaulu olisi kajahtanut erityisen voimallisesti ja hartaana tytön palkintoseremoniassa. 
Ja tästä opettajatoverini jäivät paitsi!

Helppohan sun on!

Hyvin usein törmään lauseeseen "Helppohan sun on!"
Nimenomaan törmään, sillä se on aikoinaan raivostuttanut, sitten ärsyttänyt, tehnyt välinpitämättömäksi ja nyt, kun lähestyn 70 vuotispäiviäni (kolme vuotta menee siivillä!) minua imartelevat nuo sanat. Kuinka saatoin ärsyyntyä niistä nuorempana?
- Helppohan sun on, kun olet saanut käydä kouluja.
Niin, kävin iltakoulussa ylioppilaaksi, vaikka mummolleni uskoteltiin, "ettei se mitään käy". Kävin ja kirjoitin ihan kelpoiset paperit, vaikka joihinkin kirjoituksiin menin silmä mustana ja leikkausarpi revittynä. Olisi pitänyt jäädä hellan ja nyrkin väliin. Nyrkistä tuli, kun en jäänyt. Onneksi siinä talossa oli valveutunut talkkari, joka pelasti.
- Helppohan sun on kun osaat kieliä!
Ruotsia opin luonnonmenetelmällä eli menin 14-vuotiaana Ruotsiin töihin. Isä oli kuollut edelliskesänä. Helppoahan se oli seistä 8 tuntia tiskaamassa suopapalalla käsin sadan ihmisen rasvaiset tiskit kolme kertaa päivässä. Vieläkin hävettää, kun kaksi kertaa moitittiin rasvaisista astioista. Mutta kieltä opin. Kun osaa paria kieltä oppii helposti kolmannen ja siitä taas neljännen. Kohta huomaa, että kieli on ihana tapa selviytyä jokapäiväisestä toiminnasta ja suuri ilon aihe.
Nykyään Helsingin metrossa ilahdun kuunnellessani tswanan kielisiä keskusteluja ja ymmärtäessäni mistä ihmiset puhuvat. Vaikka olenkin salakuuntelija. Kerran olen uskaltautunut keskusteluun. Reaktio oli ikimuistettava!
- Helppohan sun on, kun olet iso ja vahva!
Voi taivas! EI NOIN SANOTA NAISELLE! Olin jyrsimässä uutta mansikkamaata enkä huomannut, että naapuri istui kumollaan olevan tynnyrin päällä. Kun vedin urakan välillä henkeä tokaisi pieni mies sellaisen kohteliaisuuden (kylläkin ruotsiksi, koska mökkini on Porvoossa)!
- Helppohan sun on, kun olet vielä nuori!
Minulle on kertynyt useita iäkkäitä ystäviä. Heillä on usein tapana sanoa, että on helppoa, kun olen niin nuori. En halua rikkoa tuota illuusiota!
- Helppohan sun on, kun olet terve!
Tässä menee raja. En halua esitellä kipukohtaani. Se on kauan sitten väännetty joksikin muuksi. Pysyköön jonakin muuna! Läheltäseuranneet tietävät paremmin.
- Helppohan sun on, kun olet saanut lähes koko elämäsi tehdä mitä tahdot, kun vanhempasi ovat kuolleet varhain. Näin minulle kehtasi sanoa ikäiseni nainen, jonka vanhemmat vielä elävät! HEI HALOO!!!!! Isäni kuoli 50-luvulla ja äiti 60-luvulla. OLISIN TARVINNUT KUMPAAKIN!
- Helppohan sun on, kun olet tuollainen, että pärjäät missä tahansa!
YES! YES! YES!
Se on todella helppoa, kun kohtaa ihmiset tasa-arvoisina, minne sitten meneekin.

Lumottuja prinssejä ja rapatessa roiskuu!

Se miten toiset ihmiset suhtautuvat minuun erilaisissa tilanteissa kertoo heistä, ei välttämättä paljoakaan minusta. Mutta se kertoo miten he minut kokevat, mitä he minusta ajattelevat.
- Ja sillä kun ei ole pennin väliä! sanoo joku.
Minä yritän miettiä miksi tuo ihminen kohtelee minua niinkuin kohtelee.
Olin USAssa. Nuori tyttö kysyi ruuhkassa onko minulla e-postiosoite. Nuori mies rinnallaan tokaisi:
- Ei se tiedä mitään tietokoneista!
Annoin nimikorttini, jossa oli kaikki yhteystietoni e-postiosoitteet, kotisivut ja facebookit.
--------------

- Mikä on henkinen filosofiasi? kysyi nuori nainen.
Pohdin hetken, mitä vastaisin.
- Eikö noin vanhalla naisella ole selvillä millainen henkinen filosofia hänellä on. TYHMÄÄ! hän tiuski.
- Mietin vain, miten sanat voivat merkitä erilaisia asioita sinulle kuin minulle ja kuinka helposti tulee väärinymmärretyksi, vastasin.
Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti.
-----------------

Kävin Vuosaaren apteekissa taannoin, ostamassa salvaa ihottumaan.
Nuori farmaseutti tokaisi:
- Peset sitte kätes, kun olet tätä levittänyt!
Ajattelin, että tuolla farmaseutilla on huonoja kokemuksia vanhoista naisista.
----------------

Olen opiskellut taiteita.
Australialainen oli maalaamassa suurta seinämaalausta ja pyysi minua katsomaan, josko perspektiivi oli kohdillaan. Astuin huoneeseen ja muutaman askeleen taakse, katselin hetken.
- Et sinä tiedä edes mitä perspektiivi on! Painu pois! hän komensi.

Sammakoita sinne, sammakoita tänne.
Ympärilläni tavaton määrä lumottuja prinssejä!
 

12 vuotta palvelleet sandaalit

Olin Etelä-Afrikassa vuonna 2001 puoli vuotta Ga-Rankuwan slummissa töissä. Lauantaisin matkustin Tswana-towniin (Tutummin Pretoria) ostamaan ruokaa. Löntystelin pitkin asfalttikatuja ja katselin kauppojen ikkunoita. Erään kenkäkaupan ikkunassa näin, minulle ja kukkarolleni sopivat nahkasandaalit. Menin sisään sovittamaan kenkiä. Musta nainen ei ollut halukas palvelemaan minua. Hän heitti kengät lattialle eteeni ja kääntyi kannoillaan poispäin minusta, ainoasta asiakkaasta kaupassa. Myyjät juttelivat tswanaksi keskenään ja katselivat kenkien sovittamistani nenänvarttansa pitkin. Ihastuin sandaaleihin oitis, mutta en halunnut ottaa niitä kannettavakseni, kun tarkoitukseni oli kierrellä kaupungilla vähän pitempään.
- Tulen ostamaan nämä kotimatkallani parin tunnin päästä, sanoin myyjille.
Minulle kengät heittänyt nainen raivostui. Hän manasi ja heitti solvauksia perääni. Hymyilin takaisin.
- Tulen ennen kahta, sanoin.
Nainen huusi vielä kadulla perääni "valkonaamaa" (lehuua) ja muuta. Olin levollisella mielellä, enkä ottanut huutoja vakavasti.
Menin ostoksille ja paluumatkalla kenkäkauppaan. Myyjät tuijottivat minua kuin aavetta. Minua palvellut nainen haki kengät, pyysi kokeilemaan uudestaan, että oli oikeaa kokoa.
- IKINÄ, EI KOSKAAN minulle ole näin tapahtunut, sanoi myyjä. Koskaan ei kukaan ole tullut ostamaan kenkiä vaikka sanoo, että tulee. Minä käyttäydyin huonosti!
Nainen suolsi ihmetystään. Minä hymyilin. Hän huusi hallelujaa ja ojenteli käsiään kattoa kohti. Hän heilutti valtaisaa lantiotaan, kuin tanssien riemusta.
- Minä olen Suomesta, pohjoisesta, mutta nyt asun Ga-Rankuwassa, kerroin. Naiset nauroivat ja hihkuivat.
Seuraavana lauantaina menin samaan kauppaan uudelleen.
- Onko teillä vielä toista paria samanlaisia sandaaleja, kuin ostin viime lauantaina? Ne ovat tosi mukavat kävellä. Naiset nauroivat kyyneleet silmissä. Etsivät toisen parin varastosta ja muistelivat ensi tapaamistamme. Nyt he hihkuivat, miten ihmeellinen asiakas olin. Olivat iloiset maksavasta asiakkaasta.
Nyt olen kulkenut 12 kesää ensimmäisellä kenkäparilla ja ne näyttävät kestävän hyvin vielä kauan. Toista paria olen käyttänyt parempina kenkinä.
Yksi varma: Minulla on sandaaleja loppu iäkseni. Ja hassunkurinen muisto!

Miten tyttäreni sai nimen PETRA

Siitä on yli 60 vuotta, kun vanhin sisareni oli menossa luokkakaverinsa luo kylään. Se sisko, joka joutuessaan nukuttamaan minua päiväunille, läimäytti minua takalistolle niin, että nukahdin itkuuni. Hän, teininä, ei ollut iloinen siitä, että äiti määräsi minut mukaan.
Minä olin tohkeissani. Minut laitettiin hienoksi. Sain pukea pyhämekon päälleni. Se oli tummansininen. Sain lainaksi isosiskon vaareaturkoosit, kolminkertaiset helmet. Muistan miten onnellinen olin, että pääsin mukaan. Oli harvinaista herkkua päästä bussiajelulle. Luulen, että olimme menossa jonnekin Pukinmäkeen päin. Riemuitsin ennakkoon maisemien vaihtumisesta.
Siskon luokkakaveri, Petra asui omakotitalossa. Hän kaatoi minulle keltaista limpsaa korkeaan lasiin, asetteli muutaman keksin asetille ja lupasi lisää, jos tahdon.
- Ei se tahdo! sanoi sisko ja mulkaisi minuun.
Kun olin nautiskellut antimista aloin katsella ympärilleni. Tiskipöydällä oli jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Ne olivat kuin rautaiset sakset, vaikkei olleetkaan sakset. Jonkinlainen työkalu kumminkin. Otin niistä kiinni ja laskin pois samantien. Polttavat raudat. Juoksin ulos, upotin käteni hankeen. Se viilensi hirvittävää poltetta. Katselin omenapuiden paljaita runkoja. Harmaa talvipäivä sai ne näyttämään sadunhohtoisilta. Minua alkoi paleltaa. Puristin käteeni lunta ja menin sisälle. Sisko ja sen kaveri eivät edes huomanneet minun olleen poissa. Olivat olleet Petran omassa huoneessa juttelemassa salaisuuksia. Kun he tulivat takaisin olin tarkastelemassa polttavia rautoja.
- Mitä noi on? kysyin.
- Ne on piippausraudat. Tulivat liian kuumiksi. Panin jähtymään, sanoi siskon kaveri. Älä vaan koske niihin! Ne polttaa. Niillä käherretään hiuksiin kiharoita.

Matkalla bussille oli lato syttynyt palamaan. Katselimme valtaisaa soihtua keskellä peltoa. Minua pelotti, vaikka olimme kaukana tiellä.
Kotiin tullessamme, riisuessani takkia, paljastui, etteivät helmet enää olleet kaulassani.
Sisko oli vihainen. Minne olin voinut kadottaa ne? Minne? Minne?

Illalla sängyssä mietin päivän tapahtumia: Plussaa: Petran kaunis koti ja omenapuut, limpsa ja keksit, näin elämäni ensimmäiset (ja viimeiset) piippausraudat, minun hieno mekkoni ja lainahelmet, se etteivät toiset huomanneet minun polttaneen käteni, bussimatka, Petran ystävällisyys.
Miinusta: Helmien mystinen katoaminen, käden polttaminen.
Jäin siis plussalle.
Päätin että, jos joskus saan tytön haluan hänen nimekseen PETRA, koska päivä oli ollut ikimuistoinen.

Hänestä tuli PETRA.

Kun tyttöni oli 2 viikkoinen, kuljeksin katselemassa Stockmannilla kauniita tavaroita. Vastaani tuli erityinen seurue: Suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja itse MAKARIOS. Hän otti tyttöni sylistäni ja kysyi hänen nimeään ja kuullessaan sen riemastui kovin.
- PETRA! hän hihkui ja nosti tytön korkelle, päänsä yläpuolelle ilmaan, kysyi minulta tiedänkö mitä nimi merkitsee.
Tiedänhän minä!
Minulle se merkitsee erittäin paljon.

Junamatka Varsovasta Vilnaan ei unohdu!

Halusin nähdä Varsovan kesällä 16 vuotta sitten. Tyttäreni oli ollut siellä oppilasvaihdossa ja kertonut kaupungin kauneudesta. Matkustin sinne maata pyöten: Laivalla Helsingistä Tallinnaan, junalla Pärnuun, bussilla Riigaan, josta bussilla Varsovaan.
Kaupunki puistoineen ja vanhoine kaupunkeineen on kaunis!
Kun kotiinlähdön aika tuli menin rautatieasemalle ostamaan junalippua. Kotimaan kassalta nainen ohjasi minut ulkomaan luukulle. Ulkomaan luukulla minulle ei haluttu myydä lippua. Rouva väitti kivenkovaan, etten tarvitse viisumia. Hän lähes suuttui minulle, kun intin tarvitsevani, koska juna kulkisi ValkoVenäjän maaperällä tovin. Nainen ei minulle lippua myynyt, vaan kehoitti menemään kotimaan luukulle. Siellä nainen myi minulle lipun vastentahtoisesti.
Juna oli täynnä matkustajia.
Puolan ja ValkoVenäjän rajalla junaan tulivat tullimiehet ja muut koppalakkimiliisit.
Ärjyn näköinen mies kysyi miksei minulla ole viisumia. Yritin selittää, ettei minulle sellaista myyty, vaikka niin oli vannottu, kun matkaan lähdin. Onneksi junavaunussa oli toinenkin minun laillani matkustava. Hän oli nuori Amerikkalainen mies, jolle oli junalippu myyty samalla tavalla vannottaen, ettei hän tarvitse viisumia, joka normaalisti ostettiin juna-asemalta lipunoston yhteydessä.
Meidät käskettiin ulos junasta. Edellämme kulki konepistoolimies ja takanamme kaksi. Kummallinen kulkueemme loikki junaraiteiden yli ratapihalla hyvässä järjestyksessä kohti betonisia rakennuksia, joissa oli hyvin vähän pieniä ikkunoita. Bunkkerissa menimme useita kerroksia maan alle. Nuorelle miehelle myytiin viisumi, josta hän maksoi 50 USA: dollaria. Minulla ei dollareita ollut, vaan markkoja ja siitä kehkeytyi suuri ongelma. Ehdotin, että saisin palata Varsovaan, mutta siihen ei suostuttu. He kysyivät markan kurssia, mutta eivät uskoneet sanomaani todeksi. Puolentoista tunnin neuvottelun jälkeen he suostuivat ottamaan markkoja vastaan, mutta jouduin pulittamaan 100 markkaa viisumista, jonka hinta passissani oli n.18 mk. Minut saatettiin junalle samaa tietä, kuin olin sieltä poistunut ja samanlaisessa konepistoolisaattueessa.
Junamatkustajat olivat täyttäneet ikkunat ja sain heiltä raikuvat aplodit! Hävetti julmetusti! Olla nyt syypää puolentoistatunnin viivytykseen.
Kumarsin taputtajille ja saattajilleni.
Junamatkustajat kävivät yksi toisensa jälkeen luonani. Kehottivat ihailemaan Bella Russiaa koko rahan edestä!
Ne matkustajat, jotka usein matkustavat tuota reittiä sanoivat, että joka kerta on sama juttu.
- Keräävät vähän särvintä itselleen, sanoi joku.
- Luulivat asemalla, että Suomi kuuluu Venäjään, eikä sen takia myyneet viisumia, sanoi toinen.