Oli kuuma perjantai Ga-Rankuwan slummissa, Etelä-Afrikassa. Olin, tavoilleni uskollisena mennyt töihin vammaisten lasten kouluun puoli kahdeksaksi eli etuajassa. Koulutyö alkaisi kahdeksalta, mutta minä olen aina ajoissa. Perjantai oli myös se päivä, kun kaikki muut opettajat ja rehtori olisivat äkkiä sairastuneet. Niinpä olin yksin 66 eri tavoilla vammaisen lapsen kanssa iltapäivään kello 13:sta, kun lasten vanhemmat hakisivat heidät koulusta.
Luovana ihmisenä keksi etukäteen mitä voisimme tehdä. Osa potkisi palloa ja ne jotka eivät pystyisi olisivat huutosakkina tai silppuaisimme sanomalehtipaperia paperimassaan tai laulaisimme ja leikkisimme talon varjossa.
Sanomattakin on selvää, että perjantaisin olin kuoleman väsynyt työpäivän päätteeksi. Olin myös harmistunut, sillä minun tehtävänihän oli ohjata opettajien toimintaa mutta tunnollisena suomalaisena en pystynyt jättämään 66 vammaista lasta yksin remuamaan.
Perjantaisin menin koulun jälkeen pakettiautobussilla Pretoriaan (Tswana towniin) ostamaan kuivamuonaa ja tuulettumaan eli kävelemään puistoon. Siellä oli usein erilaisia katutaiteilijoita joiden esityksistä nautin, missä sitten kuljenkin.
Parin tunnin retkeiltyäni kaupungilla lähdin taas bussille, jossa tapahtui jokaviikkoinen rituaali. Pakettiautobussin vieressä on rahastaja - sisäänheittäjä. Hän kailotti kovalla äänellä:
- Ga-Rankuuuuuuuwwwwwaaa, Ga-Rankuuuwwwwaaa, kuakuakuakuaaaa.
- Dumelag, tervehdin minä huutajaa tswanaksi.
- Rouva, sanoi huutaja kohteliaasti, tämä bussi menee Ga-Rankuwaan. Siellä ei asu yhtään valkoista!
- Herra, minä asun, sanoin kohteliaasti.
Hän ohjasi minut istumaan pelätyimmälle paikalle, sinne mistä ei varmuudella selviytyisi ulos, jos bussi syttyisi palamaan, niinkuin monta kertaa viikossa tapahtui.
Kun bussi oli päässyt kaupungin vilinästä maantielle rämähti äkkiä jonkun matkustajan puhelin soimaan Säkkijärven polkkaa. Minä tyrskähdin itkuun. Silloin tajusin miten väsynyt olin.
Pyyhin nopeasti naamani ja kun puhelu loppui sanoin:
- Herra, teillä on Nokian matkapuhelin, minä tulen Nokia-maasta, Suomesta, hyvin pohjoisesta.
Koko matkustajakunta käänsi katseensa minuun. Kännykän omistaja avasi puhelimensa.
- Made in Finland! HAHHAHHAHHAAA! Hän nauroi komeasti, iso mies.
Hän halusi kätellä minua. Niin halusi koko bussin väki.
HAHHAHHAHHAAHHHHAAAAA! Kaikui korvissani.
Sain laulaa Säkkijärvenpolkkaa ja yleisö taputti.
Se oli elämäni ehkä riemullisin bussimatka!
Luovana ihmisenä keksi etukäteen mitä voisimme tehdä. Osa potkisi palloa ja ne jotka eivät pystyisi olisivat huutosakkina tai silppuaisimme sanomalehtipaperia paperimassaan tai laulaisimme ja leikkisimme talon varjossa.
Sanomattakin on selvää, että perjantaisin olin kuoleman väsynyt työpäivän päätteeksi. Olin myös harmistunut, sillä minun tehtävänihän oli ohjata opettajien toimintaa mutta tunnollisena suomalaisena en pystynyt jättämään 66 vammaista lasta yksin remuamaan.
Perjantaisin menin koulun jälkeen pakettiautobussilla Pretoriaan (Tswana towniin) ostamaan kuivamuonaa ja tuulettumaan eli kävelemään puistoon. Siellä oli usein erilaisia katutaiteilijoita joiden esityksistä nautin, missä sitten kuljenkin.
Parin tunnin retkeiltyäni kaupungilla lähdin taas bussille, jossa tapahtui jokaviikkoinen rituaali. Pakettiautobussin vieressä on rahastaja - sisäänheittäjä. Hän kailotti kovalla äänellä:
- Ga-Rankuuuuuuuwwwwwaaa, Ga-Rankuuuwwwwaaa, kuakuakuakuaaaa.
- Dumelag, tervehdin minä huutajaa tswanaksi.
- Rouva, sanoi huutaja kohteliaasti, tämä bussi menee Ga-Rankuwaan. Siellä ei asu yhtään valkoista!
- Herra, minä asun, sanoin kohteliaasti.
Hän ohjasi minut istumaan pelätyimmälle paikalle, sinne mistä ei varmuudella selviytyisi ulos, jos bussi syttyisi palamaan, niinkuin monta kertaa viikossa tapahtui.
Kun bussi oli päässyt kaupungin vilinästä maantielle rämähti äkkiä jonkun matkustajan puhelin soimaan Säkkijärven polkkaa. Minä tyrskähdin itkuun. Silloin tajusin miten väsynyt olin.
Pyyhin nopeasti naamani ja kun puhelu loppui sanoin:
- Herra, teillä on Nokian matkapuhelin, minä tulen Nokia-maasta, Suomesta, hyvin pohjoisesta.
Koko matkustajakunta käänsi katseensa minuun. Kännykän omistaja avasi puhelimensa.
- Made in Finland! HAHHAHHAHHAAA! Hän nauroi komeasti, iso mies.
Hän halusi kätellä minua. Niin halusi koko bussin väki.
HAHHAHHAHHAAHHHHAAAAA! Kaikui korvissani.
Sain laulaa Säkkijärvenpolkkaa ja yleisö taputti.
Se oli elämäni ehkä riemullisin bussimatka!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti