12 vuotta palvelleet sandaalit

Olin Etelä-Afrikassa vuonna 2001 puoli vuotta Ga-Rankuwan slummissa töissä. Lauantaisin matkustin Tswana-towniin (Tutummin Pretoria) ostamaan ruokaa. Löntystelin pitkin asfalttikatuja ja katselin kauppojen ikkunoita. Erään kenkäkaupan ikkunassa näin, minulle ja kukkarolleni sopivat nahkasandaalit. Menin sisään sovittamaan kenkiä. Musta nainen ei ollut halukas palvelemaan minua. Hän heitti kengät lattialle eteeni ja kääntyi kannoillaan poispäin minusta, ainoasta asiakkaasta kaupassa. Myyjät juttelivat tswanaksi keskenään ja katselivat kenkien sovittamistani nenänvarttansa pitkin. Ihastuin sandaaleihin oitis, mutta en halunnut ottaa niitä kannettavakseni, kun tarkoitukseni oli kierrellä kaupungilla vähän pitempään.
- Tulen ostamaan nämä kotimatkallani parin tunnin päästä, sanoin myyjille.
Minulle kengät heittänyt nainen raivostui. Hän manasi ja heitti solvauksia perääni. Hymyilin takaisin.
- Tulen ennen kahta, sanoin.
Nainen huusi vielä kadulla perääni "valkonaamaa" (lehuua) ja muuta. Olin levollisella mielellä, enkä ottanut huutoja vakavasti.
Menin ostoksille ja paluumatkalla kenkäkauppaan. Myyjät tuijottivat minua kuin aavetta. Minua palvellut nainen haki kengät, pyysi kokeilemaan uudestaan, että oli oikeaa kokoa.
- IKINÄ, EI KOSKAAN minulle ole näin tapahtunut, sanoi myyjä. Koskaan ei kukaan ole tullut ostamaan kenkiä vaikka sanoo, että tulee. Minä käyttäydyin huonosti!
Nainen suolsi ihmetystään. Minä hymyilin. Hän huusi hallelujaa ja ojenteli käsiään kattoa kohti. Hän heilutti valtaisaa lantiotaan, kuin tanssien riemusta.
- Minä olen Suomesta, pohjoisesta, mutta nyt asun Ga-Rankuwassa, kerroin. Naiset nauroivat ja hihkuivat.
Seuraavana lauantaina menin samaan kauppaan uudelleen.
- Onko teillä vielä toista paria samanlaisia sandaaleja, kuin ostin viime lauantaina? Ne ovat tosi mukavat kävellä. Naiset nauroivat kyyneleet silmissä. Etsivät toisen parin varastosta ja muistelivat ensi tapaamistamme. Nyt he hihkuivat, miten ihmeellinen asiakas olin. Olivat iloiset maksavasta asiakkaasta.
Nyt olen kulkenut 12 kesää ensimmäisellä kenkäparilla ja ne näyttävät kestävän hyvin vielä kauan. Toista paria olen käyttänyt parempina kenkinä.
Yksi varma: Minulla on sandaaleja loppu iäkseni. Ja hassunkurinen muisto!

Miten tyttäreni sai nimen PETRA

Siitä on yli 60 vuotta, kun vanhin sisareni oli menossa luokkakaverinsa luo kylään. Se sisko, joka joutuessaan nukuttamaan minua päiväunille, läimäytti minua takalistolle niin, että nukahdin itkuuni. Hän, teininä, ei ollut iloinen siitä, että äiti määräsi minut mukaan.
Minä olin tohkeissani. Minut laitettiin hienoksi. Sain pukea pyhämekon päälleni. Se oli tummansininen. Sain lainaksi isosiskon vaareaturkoosit, kolminkertaiset helmet. Muistan miten onnellinen olin, että pääsin mukaan. Oli harvinaista herkkua päästä bussiajelulle. Luulen, että olimme menossa jonnekin Pukinmäkeen päin. Riemuitsin ennakkoon maisemien vaihtumisesta.
Siskon luokkakaveri, Petra asui omakotitalossa. Hän kaatoi minulle keltaista limpsaa korkeaan lasiin, asetteli muutaman keksin asetille ja lupasi lisää, jos tahdon.
- Ei se tahdo! sanoi sisko ja mulkaisi minuun.
Kun olin nautiskellut antimista aloin katsella ympärilleni. Tiskipöydällä oli jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Ne olivat kuin rautaiset sakset, vaikkei olleetkaan sakset. Jonkinlainen työkalu kumminkin. Otin niistä kiinni ja laskin pois samantien. Polttavat raudat. Juoksin ulos, upotin käteni hankeen. Se viilensi hirvittävää poltetta. Katselin omenapuiden paljaita runkoja. Harmaa talvipäivä sai ne näyttämään sadunhohtoisilta. Minua alkoi paleltaa. Puristin käteeni lunta ja menin sisälle. Sisko ja sen kaveri eivät edes huomanneet minun olleen poissa. Olivat olleet Petran omassa huoneessa juttelemassa salaisuuksia. Kun he tulivat takaisin olin tarkastelemassa polttavia rautoja.
- Mitä noi on? kysyin.
- Ne on piippausraudat. Tulivat liian kuumiksi. Panin jähtymään, sanoi siskon kaveri. Älä vaan koske niihin! Ne polttaa. Niillä käherretään hiuksiin kiharoita.

Matkalla bussille oli lato syttynyt palamaan. Katselimme valtaisaa soihtua keskellä peltoa. Minua pelotti, vaikka olimme kaukana tiellä.
Kotiin tullessamme, riisuessani takkia, paljastui, etteivät helmet enää olleet kaulassani.
Sisko oli vihainen. Minne olin voinut kadottaa ne? Minne? Minne?

Illalla sängyssä mietin päivän tapahtumia: Plussaa: Petran kaunis koti ja omenapuut, limpsa ja keksit, näin elämäni ensimmäiset (ja viimeiset) piippausraudat, minun hieno mekkoni ja lainahelmet, se etteivät toiset huomanneet minun polttaneen käteni, bussimatka, Petran ystävällisyys.
Miinusta: Helmien mystinen katoaminen, käden polttaminen.
Jäin siis plussalle.
Päätin että, jos joskus saan tytön haluan hänen nimekseen PETRA, koska päivä oli ollut ikimuistoinen.

Hänestä tuli PETRA.

Kun tyttöni oli 2 viikkoinen, kuljeksin katselemassa Stockmannilla kauniita tavaroita. Vastaani tuli erityinen seurue: Suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja itse MAKARIOS. Hän otti tyttöni sylistäni ja kysyi hänen nimeään ja kuullessaan sen riemastui kovin.
- PETRA! hän hihkui ja nosti tytön korkelle, päänsä yläpuolelle ilmaan, kysyi minulta tiedänkö mitä nimi merkitsee.
Tiedänhän minä!
Minulle se merkitsee erittäin paljon.

Junamatka Varsovasta Vilnaan ei unohdu!

Halusin nähdä Varsovan kesällä 16 vuotta sitten. Tyttäreni oli ollut siellä oppilasvaihdossa ja kertonut kaupungin kauneudesta. Matkustin sinne maata pyöten: Laivalla Helsingistä Tallinnaan, junalla Pärnuun, bussilla Riigaan, josta bussilla Varsovaan.
Kaupunki puistoineen ja vanhoine kaupunkeineen on kaunis!
Kun kotiinlähdön aika tuli menin rautatieasemalle ostamaan junalippua. Kotimaan kassalta nainen ohjasi minut ulkomaan luukulle. Ulkomaan luukulla minulle ei haluttu myydä lippua. Rouva väitti kivenkovaan, etten tarvitse viisumia. Hän lähes suuttui minulle, kun intin tarvitsevani, koska juna kulkisi ValkoVenäjän maaperällä tovin. Nainen ei minulle lippua myynyt, vaan kehoitti menemään kotimaan luukulle. Siellä nainen myi minulle lipun vastentahtoisesti.
Juna oli täynnä matkustajia.
Puolan ja ValkoVenäjän rajalla junaan tulivat tullimiehet ja muut koppalakkimiliisit.
Ärjyn näköinen mies kysyi miksei minulla ole viisumia. Yritin selittää, ettei minulle sellaista myyty, vaikka niin oli vannottu, kun matkaan lähdin. Onneksi junavaunussa oli toinenkin minun laillani matkustava. Hän oli nuori Amerikkalainen mies, jolle oli junalippu myyty samalla tavalla vannottaen, ettei hän tarvitse viisumia, joka normaalisti ostettiin juna-asemalta lipunoston yhteydessä.
Meidät käskettiin ulos junasta. Edellämme kulki konepistoolimies ja takanamme kaksi. Kummallinen kulkueemme loikki junaraiteiden yli ratapihalla hyvässä järjestyksessä kohti betonisia rakennuksia, joissa oli hyvin vähän pieniä ikkunoita. Bunkkerissa menimme useita kerroksia maan alle. Nuorelle miehelle myytiin viisumi, josta hän maksoi 50 USA: dollaria. Minulla ei dollareita ollut, vaan markkoja ja siitä kehkeytyi suuri ongelma. Ehdotin, että saisin palata Varsovaan, mutta siihen ei suostuttu. He kysyivät markan kurssia, mutta eivät uskoneet sanomaani todeksi. Puolentoista tunnin neuvottelun jälkeen he suostuivat ottamaan markkoja vastaan, mutta jouduin pulittamaan 100 markkaa viisumista, jonka hinta passissani oli n.18 mk. Minut saatettiin junalle samaa tietä, kuin olin sieltä poistunut ja samanlaisessa konepistoolisaattueessa.
Junamatkustajat olivat täyttäneet ikkunat ja sain heiltä raikuvat aplodit! Hävetti julmetusti! Olla nyt syypää puolentoistatunnin viivytykseen.
Kumarsin taputtajille ja saattajilleni.
Junamatkustajat kävivät yksi toisensa jälkeen luonani. Kehottivat ihailemaan Bella Russiaa koko rahan edestä!
Ne matkustajat, jotka usein matkustavat tuota reittiä sanoivat, että joka kerta on sama juttu.
- Keräävät vähän särvintä itselleen, sanoi joku.
- Luulivat asemalla, että Suomi kuuluu Venäjään, eikä sen takia myyneet viisumia, sanoi toinen.

Jokainen päivä on kuin matka

Eilinen oli oikein mukava matka.
Pidän kesämökilläni näyttelyitä. On palaneesta talosta, sen jäännöshirsistä tehty satukaupunki, jonka olen tehnyt muistellessani millaisen kaupungin halusin olevan ollessani alle kouluikäinen. On marionettinukkeni, noin 70 kpl, jotka muistuttavat minua ihmisistä ja tilanteista, joita olen kokenut. On hyvän tuulen keramiikkaa, on maalauksia, on satujen kuvitusta ja puisto, pajupusikosta raivattu, jossa avautuu eriluonteisia huoneita.
Eilis iltapäivä oli varattu ryhmälle, joista suurin osa oli Eestistä. Nuoria naisia koko joukko ja yksi heistä vietti syntymäpäiviä. Kerroin taas, tapani mukaan, kaupungistani, sen tärkeistä kohteista ja lapsenmieleni unelmoinneista, siitä miten alle kouluikäisenä unelmoin, että saisin tehdä vaakaa, jonkin korkean talon katolla. Satukaupungissani pieni tyttö tekee sen kaverinsa kanssa.
Kirahvi kirkko muistuttaa minua siitä miten usein lapsen kysymyksille tuhahdetaan ja leimataan tyhmäksi. Olen selityksen velkaa lukijalle: Kun kirkossa puhuttiin serahveista, meni puheen ymmärtämiseni heikoille jäille. LUULIN aikuisten puhuvan kirahveista hienostellen. Kun kotijoukoilta asiaa tiedustelin sain vastaukseksi vain, että olen tyhmä.
Eiliset vieraani asettivat kysymyksiä, jotka veivät minut pitkälle matkalle lapsuuteen.
Marionettinuket kirvoittivat myös uusia kysymyksiä. Pieni eestiläinen tyttö suurine rusetteineen ja gladioluskimppuineen pani vieraani muistelemaan omaa ensimmäistä koulupäiväänsä, jolloin Eestissä on tapana antaa lapselle kukkia. Vieraistani useimmat olivat saaneet astereita.

Sitten tajuntaani iski muisto: Oppilaitoksellame oli ideatalkoot tulevaisuuden koulutuksesta. Minä menin ehdottamaan Viro-yhteistyötä. Rehtorilla oli minuun seinäjyrkkä suhde ja samalla kaikkiin minun ehdotuksiini. - Meidän oppilaitoksemme suuntautuu USA:n suuntaan, hän sanoi ja niin oli ideani ammuttu alas. Parin vuoden kuluttua, toisen opettajan esittämänä aloitettiin kuitenkin Viron projekti. Projektille valittiin koordinaattorit, joille saattoi ilmoittaa halukkuutensa projektityöhön. Minä ilmoittauduin ja minut hyväksyttiin mukaan. Ensimmäisellä kerralla olin iloinen, kun Nackuste-sairaalan ylihoitaja valitsi minut heti kärkeen yhteistyökumppaniksi. Illalla projektilaiset lähtivät juhlimaan. Itse olen huono juhlija, mutta menin mukaan. Ilta päättyi siihen, että sain kantaa koordinaattorin majapaikkamme viidenteen kerrokseen, koska hänen kinttunsa eivät kantaneet ja Eestin halpa viina oli ollut liian vahvaa nautittavaksi siinä määrin.
Seuraavana päivänä olin ajoissa sairaalalla, yksin, ilman koordinaattoria. Henkilökunnan kanssa kävin kierrolla ja esittelin miten me teemme neurologisten potilaiden fysioterapiaa. Henkilökunta oli innokasta ja opimme toisiltamme. Puolelta päivin kovin hiljainen koordinaattori tuli ja liittyi joukkoomme. Kun lähdimme sairaalalta, hän sanoi, kuin sylkäisten pahanmakuisen suupalan:
 - Ajatella, että sinä Sirkka olet tuollainen SUORITUSTASON työntekijä!
En vaivautunut vastaamaan.
Kaksi vuotta projekti kesti. Sain siitä todistuksen itse Kalevi Kivistön allekirjoittamana. Projektikoordinaattorit palkittiin.
Nyt minua naurattaa. Palkitsemistako minä lapsellinen odotin? Eikö siinä ollut tarpeeksi palkintoa, kun sain kuulla, että potilaat olivat minua kaivanneet? Varsinkin se 81 vuotias mies, jonka nurinoista häntä toruin: Noor Mees! Ponnistakaas!
60-vuotispäiväni Tallinnassa on sitten aivan toinen matka. Kerron siitä sitten kun se ei enää tee kipeää.

Junalla Tanzaniassa

Junamatka Kigomasta Dar EsSalamiin oli ikimuistoinen, vaikken sitä ole aikoihin muistellut.
Olin jättänyt Burundin vuoret ja Hutujen ja Tutsien tappelut ja verisen työni sairaalassa. (Jotka minut tuntevat, tietävät, että opiskelin lääkintävoimistelijaksi, koska en pidä verisistä hommista). Siellä ei kysytty pidänkö, vaan oli tehtävä mitä eteen kannettiin ja pyssyn piipun osoittaessa omaan napaan tekee melkein mitä vaan. Ja osaanhan minä anatomian! Ja ompelemaan opin jo kansakoulun alaluokilla.
Kigomassa tapahtui ihania. Tanskalainen uskovainen kysyi halusinko nähdä paratiisin. Luulin hänen tarkoittaneen raamatullisessa mielessä paratiisia. Tistysti halusin. Niinpä hän vei minut kahdeksi päiväksi sukeltamaan Tanganika-järvelle. SE OLI PARATIISI!
Matkalla paratiisiin sydämeni nyrjähti ja ajatukseni sekoittuvat. Isäntäni osoitti saarta ja kertoi:
- Tuolla saarella japanilaiset ylläpitävät apinoiden orpokotia.
Olin juuri paennut sodan jaloista ja sitten näen saaren, jossa huolehditaan orpoapinoista!
Kigomassa sitten astuin junaan. Se olisi kotini parin vuorokauden ajan. Maasto oli kuivaa. Tasaisin välein junaradan varressa oli junanraatoja, muistutuksena, ettei juna oli pomminvarma kulkuväline. Raadot nättivät kuitenkin lojuneen siellä, ruosteesta päätellen, jo kauan aikaa.
Samaan vaunuosastoon sulloutui ainakin kuusi naista ja kymmenen lasta, vuohi ja kanoja. Lapset pelkäsivät aluksi minua " mzunkua", mutta kun opetin heille lauluja oli kaikki pelkonsa poissa. Naiset näkivät hetkensä koittaneen ja he poistuivat jonnekin pitämään hauskaa, sanoivat minulle vain, etten saanut antaa lapsille sianlihaa. Mistäpä minä sianlihaa olisin heille antanut. Kun juna pysähtyi pelasi ruokahuolto. Junan ikkunasta naiset ostivat astiallisen höyryävää kanapataa ja ojensivat oman astiansa myyjälle. Minullekin tarjottiin avokätisesti. Ruokailtuamme naiset lähtivät taas ja jättivät katraansa minun hoiviini. Tuon matkan aikana lapset oppivat kaikki osaamani suomalaiset lastenlaulut ja Peppi Pitkätossun ruotsiksi sekä Jag har min Texas, här hemma i Sverige-laulun. Ja sitten sen laulun, jonka itse opin leikkikentällä yli 60 vuotta sitten, jossa sanottiin olleen kaikkia maailman kieliä. Se kuuluu näin:
Sing, sing sanadeli
kulibana tekiliki konifana butsanhai
platisara sing sang
platisara bang
platisara konifana butsanhai!
Muistot tältä junamatkalta sekoittuvat toiseen pitään matkaan Etelä-Afrikassa, Tswana-townista Kap kaupunkiin. Mutta silloin minä olin junaosastossa, jossa oli vain yksi musta Maria ja me muut olimme valkoisia. Maria sanoi tuntevansa olonsa kovin vaivautuneeksi seurassamme ja keskustelimme pitään rotuerottelusta. Hän oli töissä palvelijana perheessä, joka kohteli häntä hyvin.
Mutta kun kuuntelin hänen kertomuksiaan,hän ei tuntunut tietävän, mitä tasa-arvo sana tarkoittaa!

Ammatinvalinnan-ohjausta 60-luvun alussa

Olin kiltiksi kasvatettu koulutyttö 60-luvun alussa. Koulussamme vieraili tuolloin ammatinvalintaohjaaja. Jokaisen oppilaan tuli käydä hetki keskustelemassa tulevaisuuden suunnitelmistaan hänen kanssaan. Minusta oli outoa ruveta kertomaan tulevaisuuden suunnitelmistaan, kun tiesin, että töihin oli mentävä ja äkkiä leipää tienaamaan.
Yht'äkkiä piti osata kertoa vieraalle ihmiselle mitä aikoi tehdä keskikoulun jälkeen.
 Kotona äidille olin kyllä haaveitani raottanut ja hän oli ne tyrmännyt.
 Isä oli silloin jo kuollut. Olin kuitenkin saanut isältä hyviä neuvoja jo 50-luvulla.
Ammatinvalinnanohjaajaan suhtauduin kuin pakolliseen hammaslääkäriin. Hänen luonaan oli määrä käydä, mutta minulta ei siihen kysytty mielipidettä.
Nainen istui tyhjässä luokkahuoneessa opettajan pöydän takana, edessään lehtiö ja kynä. Hän viittoili minut istumaan ensimmäiseen pulpettiin.
- Mikä sinusta tulee aikuisena? nainen kysyi, ottaen samalla kynän käteensä.
- Taiteilija, sanoin.
- Taiteilija! huudahti ammatinvalinnanohjaaja. Sinähän olet työläisperheestä! Nainen oli närkästynyt.
- Olen! sanoin.
- Ajattele nyt realistisesti! Mikä sinusta tulee isona?
- Olisiko lentoemäntä hyvä. Sehän on kuin baariapulainen?
Nainen katsoi minuun kuin ihmettä.
- Ei siis hyvä? Entä leipuri? Tai kampaaja?
Hän alkoi nauraa, nauraa holtittomasti, pyyhkien poskille tulvivia kyyneleitä.
Hän osoitti kelloa ja ovea. Aikani ammatinvalinnanohjauksessa oli kulunut loppuun.

Ei tullut minusta lentoemäntää, kampaajaa, leipuria.
Tuli terveydenhuollon opettaja (fysioterapia), taidekasvatuksen opettaja ja puheviestinnän opettaja, TCE (englannin- tai ruotsinkielellä opettava aineenopettaja), PD-International work, KM, Korda-pedagogi ja monta muuta.
Siinä alkulista leimoja haluaville.
 

Unohtumaton matkaseura SanAntoniosta Tusconiin

San Antoniosta juna lähti aamukuudelta kohti Tusconia. Junassa ei ollut paljoa väkeä ja niin valitsin itselleni mukavan paikan junan oikealta puolelta menosuunnassa. Tuskin matkaan oli lähdetty, kun muutama penkki taaksepäin, vasemmalta puolelta vanha mies yritti jotenkin saada huomioni.
- Yes? sanoin kysyvästi.
- Oletteko ensi kertaa tässä junassa.
Myönsin olevani.
- Tulkaa tänne istumaan, Täältä näkee kohta upeita maisemia ja Meksikon rajan.
Olipa ystävällistä! ajattelin. Otin kassini ja vaihdoin vanhan miehen viereen.
Hän halusi tarjota minulle appelsiinin ja alkoi kuoria sitä linkkuveitsellään. Minäkin olin ottanut linkkuveitseni esiin ja meitä nauratti, kun ne olivat samanlaiset!
Kerroin ostaneeni omani Suomesta, hän Amerikan länsirannikolta.
Kun junarata kulki lähellä Meksikon rajaa voi junan ikkunasta nähdä telttakyliä, joissa Amerikkaan haluavat pitävät majaa. Rajalla on korkeat aidat kilometrien matkalla.
- Olen nähnyt tällaisia slummeja Afrikassa, kerroin.
Mies oli kiinnostunut ja halukas keskustelemaan.
- Et arvaa millaisella matkalla olen!
- En todellakaan!
- Minulla on tytär huorana ja narkkarina Los Angelesissa. Hän on asunut kaduilla jo yli 25 vuotta. Hän soitti minulle New Yorkiin ja sanoi:
- Isä, tule hakemaan minut kotiin!
Että sellaisella matkalla!
- Minkä ikäinen hän on? kysyin.
- 52 vuotias.
- Minkä ikäinen sinä olet? kysyin.
-97 v.
- Makeita appelsiineja, sanoimme yhdestä suusta.
Matka meni joutuisasti jutellessa. Tusconissa, tuo melkein sata-vuotias, halusi ehdottomasti kantaa kassini lähellä olevaan hostelliin. Hän kysyi hostellin numeron, sillä hän halusi soittaa minulle miten asiat Losissa onnistuivat. Minä olin halukas kuulemaan.
Seuraavana päivänä hostellin puhelin pärähti tasan klo 14, kuten olimme sopineet.
- Olemme nyt rautatieasemalla ja matkamme alkaa kohta kohti Itä-rannikkoa. Ostimme muutamia vaatteita tytölle.
- Kiitos ja hyvää matkaa teille molemmille, sanoin.
Hän kirjoitti minulle vielä kirjeen Suomeen jossa hän lähetti onnenkolikon.