Junalla Tanzaniassa

Junamatka Kigomasta Dar EsSalamiin oli ikimuistoinen, vaikken sitä ole aikoihin muistellut.
Olin jättänyt Burundin vuoret ja Hutujen ja Tutsien tappelut ja verisen työni sairaalassa. (Jotka minut tuntevat, tietävät, että opiskelin lääkintävoimistelijaksi, koska en pidä verisistä hommista). Siellä ei kysytty pidänkö, vaan oli tehtävä mitä eteen kannettiin ja pyssyn piipun osoittaessa omaan napaan tekee melkein mitä vaan. Ja osaanhan minä anatomian! Ja ompelemaan opin jo kansakoulun alaluokilla.
Kigomassa tapahtui ihania. Tanskalainen uskovainen kysyi halusinko nähdä paratiisin. Luulin hänen tarkoittaneen raamatullisessa mielessä paratiisia. Tistysti halusin. Niinpä hän vei minut kahdeksi päiväksi sukeltamaan Tanganika-järvelle. SE OLI PARATIISI!
Matkalla paratiisiin sydämeni nyrjähti ja ajatukseni sekoittuvat. Isäntäni osoitti saarta ja kertoi:
- Tuolla saarella japanilaiset ylläpitävät apinoiden orpokotia.
Olin juuri paennut sodan jaloista ja sitten näen saaren, jossa huolehditaan orpoapinoista!
Kigomassa sitten astuin junaan. Se olisi kotini parin vuorokauden ajan. Maasto oli kuivaa. Tasaisin välein junaradan varressa oli junanraatoja, muistutuksena, ettei juna oli pomminvarma kulkuväline. Raadot nättivät kuitenkin lojuneen siellä, ruosteesta päätellen, jo kauan aikaa.
Samaan vaunuosastoon sulloutui ainakin kuusi naista ja kymmenen lasta, vuohi ja kanoja. Lapset pelkäsivät aluksi minua " mzunkua", mutta kun opetin heille lauluja oli kaikki pelkonsa poissa. Naiset näkivät hetkensä koittaneen ja he poistuivat jonnekin pitämään hauskaa, sanoivat minulle vain, etten saanut antaa lapsille sianlihaa. Mistäpä minä sianlihaa olisin heille antanut. Kun juna pysähtyi pelasi ruokahuolto. Junan ikkunasta naiset ostivat astiallisen höyryävää kanapataa ja ojensivat oman astiansa myyjälle. Minullekin tarjottiin avokätisesti. Ruokailtuamme naiset lähtivät taas ja jättivät katraansa minun hoiviini. Tuon matkan aikana lapset oppivat kaikki osaamani suomalaiset lastenlaulut ja Peppi Pitkätossun ruotsiksi sekä Jag har min Texas, här hemma i Sverige-laulun. Ja sitten sen laulun, jonka itse opin leikkikentällä yli 60 vuotta sitten, jossa sanottiin olleen kaikkia maailman kieliä. Se kuuluu näin:
Sing, sing sanadeli
kulibana tekiliki konifana butsanhai
platisara sing sang
platisara bang
platisara konifana butsanhai!
Muistot tältä junamatkalta sekoittuvat toiseen pitään matkaan Etelä-Afrikassa, Tswana-townista Kap kaupunkiin. Mutta silloin minä olin junaosastossa, jossa oli vain yksi musta Maria ja me muut olimme valkoisia. Maria sanoi tuntevansa olonsa kovin vaivautuneeksi seurassamme ja keskustelimme pitään rotuerottelusta. Hän oli töissä palvelijana perheessä, joka kohteli häntä hyvin.
Mutta kun kuuntelin hänen kertomuksiaan,hän ei tuntunut tietävän, mitä tasa-arvo sana tarkoittaa!

Ammatinvalinnan-ohjausta 60-luvun alussa

Olin kiltiksi kasvatettu koulutyttö 60-luvun alussa. Koulussamme vieraili tuolloin ammatinvalintaohjaaja. Jokaisen oppilaan tuli käydä hetki keskustelemassa tulevaisuuden suunnitelmistaan hänen kanssaan. Minusta oli outoa ruveta kertomaan tulevaisuuden suunnitelmistaan, kun tiesin, että töihin oli mentävä ja äkkiä leipää tienaamaan.
Yht'äkkiä piti osata kertoa vieraalle ihmiselle mitä aikoi tehdä keskikoulun jälkeen.
 Kotona äidille olin kyllä haaveitani raottanut ja hän oli ne tyrmännyt.
 Isä oli silloin jo kuollut. Olin kuitenkin saanut isältä hyviä neuvoja jo 50-luvulla.
Ammatinvalinnanohjaajaan suhtauduin kuin pakolliseen hammaslääkäriin. Hänen luonaan oli määrä käydä, mutta minulta ei siihen kysytty mielipidettä.
Nainen istui tyhjässä luokkahuoneessa opettajan pöydän takana, edessään lehtiö ja kynä. Hän viittoili minut istumaan ensimmäiseen pulpettiin.
- Mikä sinusta tulee aikuisena? nainen kysyi, ottaen samalla kynän käteensä.
- Taiteilija, sanoin.
- Taiteilija! huudahti ammatinvalinnanohjaaja. Sinähän olet työläisperheestä! Nainen oli närkästynyt.
- Olen! sanoin.
- Ajattele nyt realistisesti! Mikä sinusta tulee isona?
- Olisiko lentoemäntä hyvä. Sehän on kuin baariapulainen?
Nainen katsoi minuun kuin ihmettä.
- Ei siis hyvä? Entä leipuri? Tai kampaaja?
Hän alkoi nauraa, nauraa holtittomasti, pyyhkien poskille tulvivia kyyneleitä.
Hän osoitti kelloa ja ovea. Aikani ammatinvalinnanohjauksessa oli kulunut loppuun.

Ei tullut minusta lentoemäntää, kampaajaa, leipuria.
Tuli terveydenhuollon opettaja (fysioterapia), taidekasvatuksen opettaja ja puheviestinnän opettaja, TCE (englannin- tai ruotsinkielellä opettava aineenopettaja), PD-International work, KM, Korda-pedagogi ja monta muuta.
Siinä alkulista leimoja haluaville.
 

Unohtumaton matkaseura SanAntoniosta Tusconiin

San Antoniosta juna lähti aamukuudelta kohti Tusconia. Junassa ei ollut paljoa väkeä ja niin valitsin itselleni mukavan paikan junan oikealta puolelta menosuunnassa. Tuskin matkaan oli lähdetty, kun muutama penkki taaksepäin, vasemmalta puolelta vanha mies yritti jotenkin saada huomioni.
- Yes? sanoin kysyvästi.
- Oletteko ensi kertaa tässä junassa.
Myönsin olevani.
- Tulkaa tänne istumaan, Täältä näkee kohta upeita maisemia ja Meksikon rajan.
Olipa ystävällistä! ajattelin. Otin kassini ja vaihdoin vanhan miehen viereen.
Hän halusi tarjota minulle appelsiinin ja alkoi kuoria sitä linkkuveitsellään. Minäkin olin ottanut linkkuveitseni esiin ja meitä nauratti, kun ne olivat samanlaiset!
Kerroin ostaneeni omani Suomesta, hän Amerikan länsirannikolta.
Kun junarata kulki lähellä Meksikon rajaa voi junan ikkunasta nähdä telttakyliä, joissa Amerikkaan haluavat pitävät majaa. Rajalla on korkeat aidat kilometrien matkalla.
- Olen nähnyt tällaisia slummeja Afrikassa, kerroin.
Mies oli kiinnostunut ja halukas keskustelemaan.
- Et arvaa millaisella matkalla olen!
- En todellakaan!
- Minulla on tytär huorana ja narkkarina Los Angelesissa. Hän on asunut kaduilla jo yli 25 vuotta. Hän soitti minulle New Yorkiin ja sanoi:
- Isä, tule hakemaan minut kotiin!
Että sellaisella matkalla!
- Minkä ikäinen hän on? kysyin.
- 52 vuotias.
- Minkä ikäinen sinä olet? kysyin.
-97 v.
- Makeita appelsiineja, sanoimme yhdestä suusta.
Matka meni joutuisasti jutellessa. Tusconissa, tuo melkein sata-vuotias, halusi ehdottomasti kantaa kassini lähellä olevaan hostelliin. Hän kysyi hostellin numeron, sillä hän halusi soittaa minulle miten asiat Losissa onnistuivat. Minä olin halukas kuulemaan.
Seuraavana päivänä hostellin puhelin pärähti tasan klo 14, kuten olimme sopineet.
- Olemme nyt rautatieasemalla ja matkamme alkaa kohta kohti Itä-rannikkoa. Ostimme muutamia vaatteita tytölle.
- Kiitos ja hyvää matkaa teille molemmille, sanoin.
Hän kirjoitti minulle vielä kirjeen Suomeen jossa hän lähetti onnenkolikon.

 

Juna on kelpo kulkuväline!

Pidän junaa parhaana kulkuneuvona.
Keiju oli ostanut meille, itselleen ja minulle, joululahjaksi matkan Turkuun. Erikoistarjouksena VR:än joulukalenterista matkan hinta oli 1,50 eli edestakaisin 3€/henkilö. Matkan teimme sateentuhruisena päivänä tammikuussa. Kävimme näyttelyssä Aboa Vetus & Ars Novassa ja syömässä Fransmannissa.
Aboa Vetus -museossa on uskomattoman mielenkiintoisesti kaivettu esiin historia. Meitä tuli opastamaan museo-opas, ihan hyvä hyvyyttään. Mies tunsi ja tiesi asiansa! Me mummelinikäiset nautimme museokäynnistä. Modernin taiteen näyttelyssä vain harvat työt kolahtivat. Paluumatkalla Helsinkiin junassa juttelimme, miten mielenkiintoista olisi matkustaa Trans Siperia-junalla halki Venäjän. Innostuin muistelemaan erilaisia junamatkojani.
90-luvun lopussa olin USA:ssa, San Fransiscossa istuttamassa dyyneille juolavehnää, kansainvälisellä työleirillä kuukauden ajan. Toisen kuukauden matkustin inter-railillä pohjois-Amerikan ympäri. Pysähdyin muutamaksi päiväksi Salt Lake Cityyn, Cicagoon, New Orleansiin, San Antonioon, Tusconiin ja Los Angelesiin.
Salt Lake Cityssä halusin mennä mormonien temppeliin katsomaan valtaista Jeesus-patsasta. Ei sinne temppeliin noin vain mennä! Jokaiselle vierailijalle annettiin opas. Minun oppaakseni tuli pikkiriikkinen alle 20 tyttö, joka oli Japanista kotoisin ja juuri kääntynyt mormooniksi. Kerroin, että tahtoisin erityisesti nähdä sen valtavan Jeesus-patsaan.
Tyttö heristi minulle sormea:
-Täytyy mennä ohjelman mukaan!
- Jep! sanoin, sillä en halua sotkea kenenkään ohjelmaa.
Jeesus-patsaan taustalla on suuri, kaareva seinä, jolla on useita valtaisia tauluja, joiden kuvat kertovat Jeesuksen maanpäällisestä elämästä.
- Tässä Jeesus on kalastajien matkassa... tyttö kertoi
- Gennesaretin järvellä. Siinä on Pietari. Pietarin kalansaanis, you know! selostin minä.
- GOOOOOOD! sanoi tyttö venyttäen sanaansa ja taputti minun käsivarttani.
Minä olin kuin kakara pyhäkoulussa.
Kerroin jokaisen maalauksen kuvien sisällön ja jokaisen edessä sain tytön sanomaan:
- GOOOOOOOD! ja taputuksen käsivarteeni.
Sain taulukierroksen jälkeen istua Jeesuspatsaan eteen rahille.
Tyttö kävi painamassa valokatkaisijasta himmentimen päälle ja musiikin pauhaamaan.
Parin minuutin kuluttua hän hätisti minut jatkamaan kierrosta.
Kun tulimme ulos pyhäköstä hän kysyi olisiko minulla herännyt kysymyksiä, joihin hän voisi antaa vastauksen. Hän oli niin kovin herttainen! Sieppasin hänet syliini ja pyöräytin ilmassa ympäri.
- Luulenpa, ettei minulla ole mitään sellaista kysymystä! sanoin.
Sitten minun piti kirjoittaa palaute hänen tekemästään työstä.
Hän oli iloinen parhaasta arviosta, heti ensimmäiseltä ohjattavaltaan.
-------
Coloradossa juna hiljensi vauhtia. Kaiuttimista kuului junailijan ääni:
Katsokaa vasemmalle, järven jäälle! Siellä jolkottaa kaksi sutta!
-------
Ennen New Orleansia juna kulki kapeaa vallia pitkin hitaasti. Molemmissa puolilla junarataa oli mangrovemetsiä vedessä.  Näin lähellä junaa vedessä olevan tukin, jonka päällä viisi suurta kilpikonnaa paistatteli auringossa. Toinen tukki lipui kohti ensimmäistä.
- Onpas siinä kumman kova virta! ihmettelin. Samassa jälkimmäinen "tukki" kaappasi kitaansa auringonpalvojia. Näin uskomattoman luonnon näytelmän! Krokotiili vai liekö alligaattori sai makupalansa.
Samalla "voimakas virtaus"-pohdintani sai ratkaisunsa.

Hauska messumuisto

Olen messuilla ja markkinoilla viihtyjä.
Helsingissä oli muutama vuosi sitten koulutusmessut. Vanhana useamman alan opettajana halusin mennä katsomaan nykytarjontaa.
Ensimmäinen hassuus tapahtui ovella: Nuori mies antoi minulle täytettävän lomakkeen, jossa kysyttiin mihin ikäryhmään kuulun. Vanhin ikäryhmä päättyi 30-vuoteen. Tein itselleni, yli 6o v. oman sarakkeeni. Täytin lomakkeen huolella. Nuori mies heitti sen kuitenkin roskiin.
En antanut asian häiritä.
Kahdessa suuressa salissa oli pieniä osastoja eri puolilta maailmaa. Miten mielenkiintoista! Vain Ranskan osastolla oli tarjontaa myös keski-ikäisille ja vanhemmille.
Mikä markkinarako! Etten sanoisi kuilu, ajattelin.

Sitten näin pöydän jossa luki Etelä-Afrikka.
Pöydän takana istualtaan kuorsasi suurikokoinen mies. Menin pöydän luo ja aloin selailla sillä lojuvia esitteitä. Rykäisin vienosti, kun halusin esittelijän huomion. Hän avasi laiskasti toisen silmänsä.
- Olen ollut vapaaehtoistyössä Etelä-Afrikassa.
Mies nyökkäsi kevyesti, vielä toinen silmä ummessa.
- Ga-Rankuwassa, sanoin
Mies avasi toisenkin silmänsä.
- Pretorian Ga-Rankuwassa? hän kysyi kuuluvalla äänellä ja pomppasi seisomaan, kuin vieteriukko.
- Siellä! Vammaisten lasten koulussa.
- Kuulkaa, hän kailotti, kuin olisi halunnut kertoa koko salille. Tämä nainen on ollut Pretorian Ga-Rankuwassa töissä. Minua ei sinne saisi kuin panssaroidussa autossa!
Kai te asuitte muualla?
- Asuin siellä puoli vuotta, peltikopissa niinkuin muutkin.
Mies haroi hiuksiaan molemmin käsin.
-Tämä nainen ansaitsee urhoollisuusmitalin, hän kailotti.
Ihmiset ympärillä katselivat näkemäänsä näytelmää.

Väsynyt Valkoihoinen Ga-Rankuwassa

Oli kuuma perjantai Ga-Rankuwan slummissa, Etelä-Afrikassa. Olin, tavoilleni uskollisena mennyt töihin vammaisten lasten kouluun puoli kahdeksaksi eli etuajassa. Koulutyö alkaisi kahdeksalta, mutta minä olen aina ajoissa.  Perjantai oli myös se päivä, kun kaikki muut opettajat ja rehtori olisivat äkkiä sairastuneet. Niinpä olin yksin 66 eri tavoilla vammaisen lapsen kanssa iltapäivään kello 13:sta, kun lasten vanhemmat hakisivat heidät koulusta.
Luovana ihmisenä keksi etukäteen mitä voisimme tehdä. Osa potkisi palloa ja ne jotka eivät pystyisi olisivat huutosakkina tai silppuaisimme sanomalehtipaperia paperimassaan tai laulaisimme ja leikkisimme talon varjossa.
Sanomattakin on selvää, että perjantaisin olin kuoleman väsynyt työpäivän päätteeksi. Olin myös harmistunut, sillä minun tehtävänihän oli ohjata opettajien toimintaa mutta tunnollisena suomalaisena en pystynyt jättämään 66 vammaista lasta yksin remuamaan.
Perjantaisin menin koulun jälkeen pakettiautobussilla Pretoriaan (Tswana towniin) ostamaan kuivamuonaa ja tuulettumaan eli kävelemään puistoon. Siellä oli usein erilaisia katutaiteilijoita joiden esityksistä nautin, missä sitten kuljenkin.
Parin tunnin retkeiltyäni kaupungilla lähdin taas bussille, jossa tapahtui jokaviikkoinen rituaali. Pakettiautobussin vieressä on rahastaja - sisäänheittäjä. Hän kailotti kovalla äänellä:
- Ga-Rankuuuuuuuwwwwwaaa, Ga-Rankuuuwwwwaaa, kuakuakuakuaaaa.
- Dumelag, tervehdin minä huutajaa tswanaksi.
- Rouva, sanoi huutaja kohteliaasti, tämä bussi menee Ga-Rankuwaan. Siellä ei asu yhtään valkoista!
- Herra, minä asun, sanoin kohteliaasti.
Hän ohjasi minut istumaan pelätyimmälle paikalle, sinne mistä ei varmuudella selviytyisi ulos, jos bussi syttyisi palamaan, niinkuin monta kertaa viikossa tapahtui.
Kun bussi oli päässyt kaupungin vilinästä maantielle rämähti äkkiä jonkun matkustajan puhelin soimaan Säkkijärven polkkaa. Minä tyrskähdin itkuun. Silloin tajusin miten väsynyt olin.
Pyyhin nopeasti naamani ja kun puhelu loppui sanoin:
- Herra, teillä on Nokian matkapuhelin, minä tulen Nokia-maasta, Suomesta, hyvin pohjoisesta.
Koko matkustajakunta käänsi katseensa minuun. Kännykän omistaja avasi puhelimensa.
- Made in Finland! HAHHAHHAHHAAA! Hän nauroi komeasti, iso mies.
Hän halusi kätellä minua. Niin halusi koko bussin väki.
HAHHAHHAHHAAHHHHAAAAA! Kaikui korvissani.
Sain laulaa Säkkijärvenpolkkaa ja yleisö taputti.
Se oli elämäni ehkä riemullisin bussimatka!

Vanha nainen hupsutteli

Naapurinni Garebe, Etelä-afrikassa, halusi tutustuttaa minut siskonsa perheeseen. Siskokset menivät keittiöön valmistamaan tarjottavia ja minä jäin muutaman nuoren miehen kanssa olohuoneeseen. Pojat olivat uteliaita tietämään koulutuksestani, Suomesta, töistäni... He olivat hämmentyneitä siitä, että tein vapaaehtoistyötä, siis työtä ilman palkkaa. Yksi pojista rohkaistui kysymään:
-Oletko sinä nunna tai jotain?
Poikien kasvot saivat kysymyksen myötä pyhästelevän ilmeen.
Nunnuudella on kai sellainen vaikutus.
Minuun iski pikku veitikka ja vastasin kysymyksen jälkimmäiseen osaan, sillä olenhan minä JOTAKIN.
- MMMM mmm, sanoin ja nyökytin.
Pyhyysilme vain voimistui poikien kasvoilla.
Hetken kuluttua toistin pojan kysymyksen.
- Minä vastasin siihen jälkimmäiseen osaan, sanoin. Olen minä JOTAKIN, mutta en nunna!
Pojat nauroivat makeasti.